Uusi vuosi, uudet matkat!

Suomen syksy ja talvi on tuntuneet pitkiltä. Erityisesti kun ei ole ollut mitään reissua tehtynä eikä varattuna. Nyt siihen tuli parannus ja ihana reissun odotuksen tunne täytti mielen kun tänään varasimme kahden kaverini kanssa lennot... Kuubaan!

Matkaan lähdemme huhtikuun loppupuolella, kun opinnot on toivottavasti jo kokonaisuudessaan hoidettu. Kolmen viikon reissulta palaamme sopivasti juuri muutamaa päivää ennen publiikkia eli valmistumistilaisuutta toukokuun loppupuolella. Ei voi muuta sanoa kuin jee!

Nyt vaan ahkerasti espanjaa opiskelemaan :)

Luonnon ihmeitä

Viime viikon lauantaina lähdettiin Dar es Salamista kenttäjaksolle Morogoro-nimiseen sisämaan kaupunkiin. Morogorosta tuli jollakin tavalla mieleen Kumasi. Pääkaupunkia pienempi, kaikkialle pääsee helposti liikkumaan jalan, sisämaan kuumeempi ja kuivempi ilma. Maisemat Morogorossa olivat kertakaikkisen upeat sillä ympärillä oli Uluguru-nimiset vuoret, joiden huippujen yli kulki sumeita kosteuden pilvimassoja ja rinteillä auringonlaskua ennen valon ja varjon vaihtelu.

Valo on täällä uskomattoman kaunis iltapäivän lopulla, ennen kuin aurinko alkaa laskea. Kaikki on pehmeää, kellertävän oranssin sävyissä ja ilmassa erottuvat pölyhiukkaset. Auringon laskiessa pehmetä sävyt alkavat taittaa punaiseen ja horisonttiin piirtyy havaijipaidan maisemat.

Morogorossa nautiskeltiin markkina-alueella kävelystä, tuoksuista ja esineistä, hedelmien ja kankaiden väreistä. Kaunis hetki kun olimme ostamassa kaverini kanssa luonaaksi muutaman mangon, avokadon ja tomaatin, ja paikalliset hedelmämyyjät eivät puhu lainkaan englantia. Kaikki tietämänäni swahilin fraasit ovat käytössä. Ja kaikki naapuritiskienkin myyjät vain tikahtuvat nauruun.

Ruuista kerroin vähän viime kirjoituksessa, mutta hedelmätkin ansaitsevat maininnan. Mangoja. Banaaneja. Papaijoja. Ananaksia. Avokadoja. Ja niin monia, joiden nimiä en edes tiedä.

Sunnuntaina tehtiin kävelyretki vuorelle. Kiivettiin noin 1000 metrin korkeuteen, jossa on paikallisen yliopiston ylläpitämä tila ja jonkinlainen maja. Maja oli alupitäen saksalaisten 1900-luvun alussa rakentama vapaa-ajan huvila. Maisemat olivat henkeäsalpaavan upeita. Matkan varrella nähtiin upeita vihreän sävyjä, punaista maata, uskomattoman jyrkät rinteet täynnä viljelyksiä. Paikalliset kylät siellä väleissä, paikoissa joihin ei autolla pääse ja kävellen on pitkä ylämäki. Lisäksi vuohia ja perhosia. Oli pilvinen ja sateinen päivä, joten kiipeäminen oli mukavaa, ja tuli jopa suorastaan kylmä kun päästiin perille ja kaikki vaatteet olivat märkinä. Perillä juotiin vuoristovedestä keitettyä teetä, näin kahvipensaan kypsine marjoineen ja maistelimme suoraan maasta kaivettuja makeita porkkanoita. Kun palasimme takaisin oli olo kiitollisen euforinen.

Maanantaina kävimme iltapäivällä katsomassa maasai-heimon karjatilaa ja tutustumassa maasaiden elämäntyyliin. Todella mielenkiintoista. Maasai-heimolla on aivan oma kielensä ja kulttuurinsa ja se on pysynyt erillään muusta. Maasait ovat ulkonäöltäänkin erilaisia kuin muut ja kaupungissakin näkee heitä perinteisiin asuihin pukeutuneina. Maasait ovat vaeltavaa kansaa, joille karjanhoito on tärkeässä asemassa. Täytyy koittaa etsiä vielä artikkeleja masai-heimon kulttuuriin liittyvistä asioista, esim. terveyskäsityksistä.

Tiistaina oli reissun tähän mennessä henkeäsalpaavin päivä. Aamuviideltä vielä pimeän aikaan lähdimme safarille Mikumin luonnonpuistoon. Bussimatkan aikaan ja juuri kun olimme saapuneet luonnonpuistoon, aurinko nousi kauniisti upeine väreineen vuorten takaa. Se taisi muuten olla ensimmäinen Afrikassa näkemäni auringonnousu. Jo ennen kuin olimme päässeet kunnolla sisään luonnonpuistoon näimme jo bussin ikkunasta tien vierellä kirahvin syömässä puun lehtiä. Siinä se seisoi ja katseli bussiamme kohti. Uljaana ja kauniina. Alkoi itkettämään. Myöhemmin näimme lisää kirahveja, norsuja, vesipuhveleita, pahkasikoja, virtahepoja, krokotiileja, lintuja, gaselleja sekä vielä paviaanin. Aivan uskomatonta ja lähestulkoon tajunnanräjäyttävää, nähdä noita eläimiä oikeasti omassa elinympäristössään! Jo pelkkä savanni oli mielettömän kaunista erilaisissa värisävyissään ja laakeudessaan. Huh! Suunnitelmissa on mennä reissun lopuksi vielä Tansanian pohjoisosiin Ngorongoron luonnonsuojeualueelle safarille, siellä pitäisi olla mahdollista nähdä myös leijonia. Kyllä tämä luonto on täällä niin uskomatonta, että täytyy käyttää mahdollisuus ja tilausuus hyväksi.

Luonnonpuiston vierailu herätti paljon ajatuksia. Juttelin eläinlääkäriopiskelijakollegan kanssa, joka kertoi lisää  märehtijöistä. Kuulosti uskomattomalta se miten savannien suuret märehtijät syövät jokainen samoista kasveista eri osia ja vain sopivasti, jolloin ravintoa riittää kaikille. Siinä olisi meidänkin lajillamme evoluution paikka. 

Kurssiviikkoja Dar es Salamissa

Uskomattomia kokemuksia viime kirjoituksen jälkeen. Kurssin teoria-osio saatiin loppuun, ja akateeminen laatu pysyi matalana loppuun asti. Keskustelu tasoltaan normatiivista kummastelua ja Suomen ja Tansanian vertailua. Teoria osion aikana istuttiin kuuntelemassa eri tasoisia ja eri aiheisia luentoja, joista en ole mitään uutta oppinut. Suurin anti oli kuitenkin päivittäin luentojen välillä health break eli kahvitauko tai lounasta. Ruoka on ollut tosi hyvää. Ihania maapähkinän ja kookoksen makuja, riisi usein maustettu kanelilla yms. Yritän etsiä paikallista keittokirjaa vielä täältä. Lisäksi kahteen otteeseen ollaan syöty etiopialaisessa ravintolassa, jossa ruoka on ollut aivan käsittämättömän hyvää. Ruoka tarjoillaan kaikille yhteisen suuren injera-nimisen lätyn päältä ja niitä erilaisia kastikkeita siitä kaikki syövät käsin yhdessä lätynpalasten avulla. 

Ensimmäisenä viikonloppuna tehtiin koko porukalla retki Bagamoyo-nimiseen vanhaan kaupunkiin, josta aikanaan ovat orjalaivat lähteneet liikenteeseen. Siitä juontuu myös paikan nimi. Paikallinen kurssikaveri kertoi että se tarkoittaa kadotettua sydäntä/toivoa, mikä oli muodostunut paikan nimeksi kun sinne oli orjat kuljetettu eri puolilta sisämaata ennen laivoihin lastausta. Retki koko porukalla oli aika rankka sillä joukossamme on myös muutama kontrollifriikki keski-iän ylittänyt henkilö. Illalla kävimme paikallisella klubilla tanssimassa ja sunnuntaina vietettiin rentoa rantapäivää Bongoio-nimisellä saarella. 

Bongoio on pieni luonnonsuojelualuetta nykyään oleva saari, jonne pääsee laivalla päiväretkeilemään, mutta yöpyminen on kiellettyä. Käytiin siellä snorklaamassa, mikä oli hieno kokemus. Kaloja ei tosin juurikaan nähty, vesi oli sen verran sameaa ja ilma ollut sen verran tuulista ettei kalaparvia ollut nähtävillä. Oli kuitenkin hauskaa kellua vedessä ja katsella hippusten väreilyä valonsäteissä veden allan samalla kuunnellen omaa hengitystä. 

Yhtenä iltapäivänä karattiin koululta. Otettiin pieni paikallinen mototaksi, nimeltään bajaji, joka suikahtelee liikenteen vilinässä autojen välissä. Mentiin Mwgenge-nimiselle markkina-alueelle, joka oli täynnä ihmisiä, hulinaa ja jos jonkinlaista ostettavaa. Vaatteita, hedelmiä, kuivattuja kaloja, miehiä, jotka tekivät pedikyyrejä, hiustenletitys salonkeja, värikäitä kankaita, jääkaappeja ja olohuoneen kalusteita. Ostin kankaan, ja vein sen teetettäväksi. Sen jälkeen olen vielä ostanut muutaman muun kankaan, ne täytyy vielä viedä ommeltaviks kohtapuoliin, aika rientää... 

Lisäksi viime viikolla oltiin yhtenä iltana ulkoilmaklubilla, jossa oli perinteistä musiikkia, rummutusta ja tanssia hieno esitys. Oltiin suunniteltu syövämme siellä illallista, mutta tarjolla oli vain grillivartaissa lehmän niskakyttyrää ja chilistä tomaattisalaattia. Söin vähän tomaattisalaattia sormin, ja seuraavana päivänä alkoikin elämäni ensimmäistä kertaa reissuvatsavaivat sen voimakkaana heikotuksena, että täytyi jättää luentojen seuraaminen väliin. Outous jatkui muutaman päivän, mutta nyt on jo kaikki ihan kunnossa, ei syytä huoleen :)

Päiväntasaajan tunnelmia Tansaniasta

Tansaniassa! Ihanaa olla taas pitkästä aikaa Afrikassa, tuntea tropiikin tuoksut, kostea lämpö ja oranssin ja punaisen sävyjen kautta nopeasti laskeutuva pehmeä pimeys, tuhannet tähdet taivaalla ja sammakoiden kurnutus. Hymyileviä ihmisiä omissa puuhissaan, matkalla jonnekin tai vain istuskelemassa, juttelemassa ja nauramassa. Täällä ei ikinä ole niin kiire, ettei ehtisi ohikulkijoiden kanssa vaihtaa nopeasti kuulumisia.  "Jambo!" "Mambo?" "Poa, habari?" "Nsuri sana!" tai vastaavasti viimeiseen voi vastata myös "Salama."

Saavuin tänne kaverini kanssa yli viikko sitten. Matka alkoi varhain sunnuntai aamuna. Lensimme Amsterdamiin, jossa vietimme aurinkoisen päivän puistossa istuskellen. Illalla lentomatka jatkui Nairobiin, Keniaan, josta pääsimme maanantai aamuna lentämään Dar es Salamiin. Vastassa kentällä oli jo niin tutuksi tullut sinnikäs taksikuskien joukko, josta ehkä epätoivoisin suostui tinkaamaamme hintaan viemään meidät satamaan, sillä määränpäänämme oli Sansibarin saari. Satamassa saimme häsellyksen jälkeen lauttaliput ostettua. Lautta oli pieni, katamaraanin oloinen alus, joka oli kyllä vähän lastu lainehilla ja merenkäynti jkv kovaa. Ilma oli kuitenkin hyvä ja aurinko paistoi niin että rasvaamaton nenäni paloi punoittavaksi.

Sansibar on Tansanian kanssa ilmeisesti 60-luvulla liittynyt vielä jonkin verran omaa hallintoaan omaava alue. Siellä noin 90 % väestöstä on muslimeja, mikä näkyikin selvästi sillä parhaillaan on ramadan eli pyhä paastokuukausi, jonka aikana syödään vasta kun aurinko on laskenut. Paastosta voi toki pitäytyä esim. terveydellisin perustein. Nyt siis päiväsaikaan pääkaupungissa Stone townissa eivät ravintolat olleet lainkaan auki, ja kun ephuomiossa söimme kassava-lastuja kadulla kulkiessamme, saimme pahoja katseita. Ramadan piti ottaa huomioon myös pukeutumisessa; yli polven ulottuvia hameita ja olkapäät peittäviä paitoja.

Heti Sansibarille päästyämme, päädyimme ottamaasn suosiolla taksin, jolla köröttelimme läpi saaren, sen pohjoiskärkeen Kendwa-nimiseen kylään, josta kaverini oli jo meille varannnut majoituksen. Kendwan kylä oli pieni kalastajakylä, jossa ihmiset viettivät yksinkertaista elämää. Ranta oli kuitenkin turistialuetta. Hostelli, jossa asuimme oli aika viihtyisä, meillä oli bungalowi ja rantaan matkaa pari sataa metriä. Meri turkoosia ja hiekka pehmeää. Iltaisin syötiin välillä kylän puolella, välillä hostellilla ja otettiin muutamat drinkit baarissa. Kanssamatkustajissa oli muutama mukava ja mielenkiintoinen tyyppi, mutta myös teini-jenkki ja -brittituristeja, jotka olivat tulleet Afrikkaan pääasiassa vain rannalle. Tästä kuplasta piti välillä päästä poistumaan, joten käytiin ajoittain kyllä kävelemässä. Paikallisen tyypin kanssa kävellessä selvisi, että kylällä on myös koulu ja sairaala, joten käytiin niitä katsomassa.

Sairaala oli italialaisen yrityksen yhteisövastuu-henkisesti rahoittama synnytysyksikkö. Se oli suhteellisen uusi ja siisti, mutta tavallaan malliesimerkki huonosti suunnitellusta kehitysyhteyistyöhankkeesta. Mukana ei ilmeisesti ollut suunnitteluvaiheessa yhtään lääkäriä tai kätilöä, joten terveydenhuoltoon liittyvät ongelmat on ratkaistu sitä mukaa kun niitä tuli esiin. Lisäksi paikallinen yhteysö ei ollut mukana hankkeen tteuttamisessa, ja sen vuoksi paikalliset naiset eivät vielä ole oikein hakeutuneet synnyttämään sinne. Siellä oli myös keskosten hoitoon oma kaappi, joka ei ollut ollut kertaakaan käytössä ensinnäköön siksi, ettei siellä ole lääketieteellisiä valmiuksia hoitaa ennenaikaisia synnytyksiä. Ja toiseksi siksi, että koordinaattorin mukaan äidit haluavat lähteä vauvansa kanssa heti kun synnytys on hoidettu. Muutaman ongelman mainitakseni.

Kertaalleen otettiin myös paikallinen dalla-dalla kimppakyyti läheiseen Nugwi-nimiseen kylään, jossa päädyttiin ottamaan hennatatuointeja :) Vielä ennen kurssin alkua vietettiin pari päivää Stone townissa kierrellen. Se oli hieno paikka, vanhoja rakennuksia ja kapeita kujia. Illalla markkinat, joista ruuaksi mm. tuoretta kalaa ja lihaa. Käytiin myös paikallisessa kauppahallissa, jossa katosta koukuista roikkui kokonaisia vuohia, jotka oli nyljetty, mutta hännäntupsut vielä tallella. Ja vastapäätä pöydällä niiden päät.

Nyt ollaan siis Dar es Salaamissa, ja kurssi on alkanut. Nimeä on ihmetelty ja naureskeltu, samoin kuin meidän hennattuja käsiä ja jalkoja. Ruoka on ollut mielettömän maukasta. Dar vaikuttaa varsin kehittyneeltä esim. Accraan verrattuna, ja tänne on päässyt jo ihan kotiutumaan. Kurssipoppoossa on muutamia tosi kivoja tyyppejä, muutamia aika erikoisia ja kaikkiin paikallisiin en ole vielä ehtinytkään tutustua. Akateeminen laatu on vähän odotuksiani heikompi, mutta ainakin luennoilla voi lusekella kurssikirjaa ja suunnitella millaisia vaatteita teettäisi tai millaiset pikkuletit ottaisi.

Kokouksia ja viikonlopun vapaita!

Kathmandussa ollaan nyt oltu siis kuusi päivää. Ne ovat sisältäneet palavereja yhteistyöjärjestön toimistolla, terveysministeriössä ja psykiatrisessa sairaalassa. On ollut mielenkiintoista ja ajatuksia herättävää.

Esimerkiksi kaikilla osapuolilla tuntuu olevan erilainen kuva siitä millainen hoitovastuu eri tahoilla on potilaista; milloin pitäisi hoitaa perusterveydenhuollossa ja milloin lähettää eteenpäin ja jos lähetetään eteenpäin niin minne.

Resurssit ovat tosiaan heikot: psykiatreja ei ole tarpeeksi, ja toisaalta perusterveydenhuollon toimipisteitä hoitavat 9-18 kk koulutuksen käyneet ihmiset (diagnostiikka, lääkkeiden määräys, eteenpäin lähettäminen). Samalla etenkin psyykelääkkeistä on saatavilla vain länsimaissa hyvin vanhanaikaisina pidettyjä lääkkeitä, joilla on myös paljon haittavaikutuksia. Hoidot maksavat ja sen lisäksi pitää kustantaa kuljetukset hoitopaikkoihin. Myös akuutin hoidon tarpeessa olevat potilaat kulkeutuvat jatkohoitoon sairaalaan omillaan. Psykoottisetkin potilaat perheenjäsenen saattamana julkisilla kulkuneuvoilla tuntien matkan päähän.

Lääkkeiden lisäksi muukin psykiatrinen hoito on meidän standardeilla vanhanaikaista. Sähköhoitoa tehdään ilman nukutusta ja lihasrelaksantteja (mikä voidaan luokitella melkein kidutukseksi). Pakkohoitoa tehdään ilman mitään juridisia kiemuroita ja varmistusta, ja samalla ainakin yhdessä sairaalassa psykiatriset potilaat hoidetaan sisätautiosastolla. Eristys tapahtuu usein köyttämällä potilaan omaan sänkyyn. Mitään taloudellista tukea ei juurikaan ole saatavilla, vaikka psykiatrinen potilas voi olla niinkin vahvan stigman alainen, ettei voi omassa yhteisössään saada työtä, puolisoa, tms.

Tämän lisäksi ajatuksia on herättänyt jälleen yleinen tilanne täällä. Olemme kuulleet kommentteja hallituksen korruptoituneisuudesta; miten veroja maksetaan mutta mitään muuta ei tapahdu kuin hallitsijat rikastuvat. Toisaalta kastimerkkejä näkyy ihmisten otsilla, ja köyhiä kerjäämässä lapsineen näkyy kaduilla valtavia määriä. Erityisesti tämä pisti silmään viikonloppuna kun oltiin katsomassa "apinatemppeliä". Paikallisia ja ulkomaalaisia turisteja valtavasti. Pompöösit temppelirakennelmat ja kullanvärisinä hohkaavat isot Buddhan patsaat. Erityisesti ulkomaalaisille sisäänpääsymaksu ja sisällä valtava määrä krääsän myyjiä. Kuitenkin jo portailla matkalla temppelille naisia pienine lapsineen sekä rampoja kerjäämässä... Ja temppelin reunustalla selvästi vessana käytetty alue. Joen varret täynnä jätteitä ja niitä penkovat ihmiset ja niiden keskellä vaeltavat lehmät. On aikamoinen onnenkantamoinen ollut syntyä omaan perheeseen...

Ehkä näidenkin ajatusten inspiroimana vietettiin su alkuilta shoppaillen paikallisissa reilun kaupan myymälöissä. Ei paljon mitään tullut ostettua, mutta ainakin se tukee paikallista reilua tuotantoa eikä ole lasten hikipajoissa kutomia pashmina-huiveja. Tämä Thamelin alue, jossa hotellimme on, on Kathmandun turismi-keskus. Lukuisia kojuja huiveineen ja pussihousuineen. Ei kyllä ole tosiaan niistä tehnyt mieli ostaa kun on vähän tätä paikallista menoa seurannut... Mutta mikäli huomenna on vielä rupioita jäljellä niin ehkä ne on pakko kuitenkin johonkin kuluttaa.

Thamel on kaupungin vanhaa osaa. Kadun on todella kapeita ja niillä liikennöi autoja, riksoja, pyöriä, mopoja, jalankulkijoita sikin sokin. Ja liikkeellä olevien ihmisten lisäksi seisoskelevia kauppiaita, odottajia ja muita jotka vaan hengaavat. Aika hektistä ja jatkuvaa tööttäilyä. Toisaalta varmaan Suomessa tulee taas ikävä katujen elämää.

Lauantaina siis vierailtiin "apinatemppelissä" nimeltään Swayambhunath, joka on buddhalainen iso temppelialue Kathamandun reunustalla. Temppelialueelle päästäksemme kiipesimme 365 askelmaa, ja ylhäältä olikin mukavat näkymät ympäriinsä. Patsaita. Pyöriviä juttuja. Hienoja, yksityiskohtaisia rakennuksia. Erityisesti puhutteli värikkäät liput/viirit, joita oli viritelty ilmaan pitkillä langoilla ympäriinsä. Ne oli todella kauniin näköisiä. Koitin kertakäyttökameralla ikuistaa, mutta Suomessa sitten nähdään onko niistä kuvista tullut ylipäätäänkään yhtään mitään.

Apinatemppelin retken jälkeen vierailtiin Bhaktapur nimisessä kaupungissa Kathmandun ulkopuolella. Se on vanhaa asuinaluetta eli vanhoja kauniita taloja, joissa on upeita puisia yksityiskohtia ikkunanpielissä ja ovissa. Temppeleitä. Naisia punomassa lankaa. Vanhoja miehiä istuskelemassa varjoissa jutustelemassa porukalla. Ihmisiä istumassa katukivetyksellä pelaamassa jotain tikunheittopeliä. Lapsia juoksentelemassa aukiolla ja pelaamassa sulkapalloa. Maolaisen puolueen kokous yhdellä aukiolla. Seuraavalla aukiolla rumpupataljoona harjoittelemassa asuineen ja koreografioineen. Puluparvi, jonka joukossa yksi ehkä itseään puluna pitävä vuohi. Kukkoja talojen ikkunoilla. Varjoisia kujia, joiden varsilla naisia nyrkkipyykillä ämpäreiden kanssa ja kantamassa vettä kaivosta. Kauniita iltapäivähetkiä.

Nyt nukkumaan. Vielä olisi voinut tunnelmia kirjoitella mutta väsyttää ja huomenna taas heräillään viimeisiin palavereihin. Sitten pitkälle paluumatkalle.

Dang dang

Sunnuntai aamuna suuntasimme siis Dang-nimiseen osavaltioon. Se on Katmandusta länteen päin ja lähellä Intian rajaa. Nepalin sisällissodan aikana tämä osavaltio oli ilmeisesti erityisen repaleisesti jakautunut kansallisiin ja maoisti-joukkoihin, ja nämä erot edelleen jonkin verran vaikuttavat yhteisöjen toimintaan. Lisäksi sodan runtelemalla alueella on paljon kidutettuja ja traumatisoituneita henkilöitä. Monista perheistä on joku perheenjäsen vain "kadonnut" ja muita kuollut. Tämä kaikki yhdessä köyhyyden kanssa altistaa myös muille mielenterveyshäiriöille. Hankkeen tavoitteena on siis lisätä mielenterveyspalveluiden saatavuutta mm. kouluttamalla ja palkkaamalla neljän alueen terveysaseman yhteyteen mielenterveystyöntekijän. Näiden tehtäviin kuuluu myös järjestää interaktiivisia yhteisötapaamisia mielenterveysasioihin liittyen. Lisäksi järjestetään aiheeseen liittyvää koulutusta terveysasemien työtekijöille ja Dangin piirisairaalan lääkäreille. Hanke toteutetaan yhdessä paikallisen (varin tunnetun) kidutettujen kuntoutuksen parissa työskentelevän järjestön kanssa.

Lentomatka Dangiin oli jännittävä. Kotimaan terminaali kathmandun lentokentällä oli suuren varaston oloinen tila ja turvatarkastukset kirjaimellisesti nimelliset. Metallinpaljastimet olivat, mutta ei niissä tainnut olla virta päällä, enkä ole varma, toimiko läpivalaisulaitekaan. Kone oli pienin (ja vanhin), missä olen ikinä ollut. Sinne mahtui noin 20-30 ihmistä. Lentäminen on paikallisille kallista, ja samassa koneessa kanssamme olikin ilmeisesti Nepalin ex-pääministeri. Alussa jännitti, miltä lento mahtaisi tuntua, mutta ihmeen vakaasti se liihotti. Maisemat oli huikeita, lumisia vuorenhuippuja pilviharson yllä. Matalampia vihertäviä kukkuloita ja välissä laaksoja, joita halkoivat kellertävät, kuivat joen uomat. Laskeutuessamme alemmas näkyi laaksossa olevia pikku kyliä ja peltoja. Nepalgunjin lentokentällä odottelimme paikallisen yhteistyöjärjestön työntekijän matkatavaroita. Matkatavarat eivät suinkaan tulleet mitään luiskaa pitkin, vaan ne tuotiin suuressa kärryssä, minkä lentokentän työntekijä veti terminaaliin. Terminaali oli avoinainen halli-tila, jonka katonrajassa oli linnunpesä. Lentokentällä meitä oli odottamassa auto ja niin lähdimme Nepalgunjista ajamaan kohti Dangia.

Ajomatka oli myöskin hieno kokemus. Näimme isompa ja pienempiä kyliä, alavia viljelymaita taustallaan korketia kukkuloita, rehevää metsää ja kiemurtelevaa, nousevaa kukkulatietä, ihmisiä värikkäissä vaatteissaan kantamassa koreja ja säkkeijä päidensä päällä, apinoita, lehmiä ja vuohia keskellä tietä, kuivuneita joenuomia ja ihmisiä kylpemässä siinä vähässä vedessä, mitä vielä osassa uomia virtasi. Metsäreitin keskellä kuljettajamme kertoi, että läheisiset metsät ovat myös apinoiden, norsujen ja jopa tiikereiden asuinalueita. Ajomatka kesti kokonaisuudessaan reilut kolme tuntia, ja vaikka kuskimme olikin rauhallinen, välillä hirvitti vastaantulijoiden vauhti ja pieni etäisyys, erityisesti kiemuraisilla vuoristoteillä.

Dangissa lämpötilat olivat viileämmät kuin mitä olin odottanut. Olin odottanut troppista lämpöä ja kosteutta. Toki lämpöä ja aurinkoa oli päivällä niin, että hyvin tarkeni t-paidassa mutta sekä sisätiloissa että illalla/yöllä oli viileää ja kevyellä vaatetuksellani suorastaan kylmää. Villasukat eivät olleet lainkaan liikaa, lämpötila laski varmaan alle 10 asteen. Tapasimme vielä sunnuntaina projektin työntekijöitä ja kävimme lähimmässä counselling centerissä. Tämän reissun lopuksi tapahtui se kamala kameranluiskahdustilanne, josta kirjoitin jo aiemmin...

Seuraavana päivänä ohjelmaan kuului vierailu piirisairaalaan, jossa tapasimme johtavan lääkärin ja keskustelimme sekä projektin asioista että alueen mielenterveysongelmista ylipäätään. Iltapäivällä oli terveysvirastossa (health office) järjestetty tiedotustilaisuus, johon oli kutsuttu muiden paikallisten järjestötoimijoiden edustajia, paikallisia journalisteja sekä terveysalan virkamiehiä. Projektin vastaanotto vaikutti innostuneelta ja kiinnostuneelta, ja siitä oli kuulemma ollut iso juttu myös kahdessa paikallisessa sanomalehdessä. (oomme julkkiksia :)

Illaksi meille oli järjestetty jännittävää ohjelmaa. Vierailimme yhden työntekijän kotona, jonne oli kutsuttu paikallinen perinteinen parantaja, ja parantajia olikin itseasiassa paikalla kaksi. Työntekijä ja hänen miehensä esittivät olevansa sairaita. Saimme tilaisuuden myös haastatella toista parantajista. Hän kertoi alkaneensa parantajaksi ollessaan 12-vuotias. Tuolloin hän joutui ensimmäisen kerran jumalten/henkien haltuun, possessiotilaan. Hänen mukaansa parantamista ei voi opettaa tai oppia vaan viestit ja opit tulevat possession kautta. Parantaessaan hän vaipuu possessiotilaan/jonkinlaiseen transsiin, jolloin hän saa viestejä parannettavan sielusta ja tavoista, joilla hänet voitaisiin parantaa. Usein käytetään tantra mantraa ja ayurveda-lääkkeitä. Parantamista olimme seuraamassa yli 5 tuntia, ja päätimme lähteä hotellille puolen yön jälkeen kun yksi kukko oli jo uhrattu, kaikkia alkoi väsyttää ja mun yskä paheni. Sessio oli jatkunut auringonnousuun asti (eli klo 6) ja sisältänyt vielä kolmen kukon uhraamisen sekä parantajien tanssia tulisten hiilten päällä. Parantamis-sessiosta enemmän seuraavassa tekstissä.

Tiistaina aamulla heräsin yskäisenä ja nuhaisena. Onneksi edessä oli rauhallisempi päivä. Kylässä oli nimittäin lakko, mikä tarkoittaa sitä, että autot eivät saa liikennöidä ja suurin osa liikkeistä on kiinni. Lakkoa vartioivat poliittiset ryhmittymät, ja esim. autolla ajelevien rikkureiden autot saatetaan kaataa tai rikkoa lyömällä ja kiviä heittelemällä. Eniveis, tuolloin oli mukavan rauhallista kävellä ympäriinsä ja katsella ihmisiä, yleensä liikenne täällä on todella hektistä ja kaoottista. Meilläkään ei ollut tästä syystä silloin kuin yksi tapaaminen. Tapasimme paikallisen women's development officen johtajan. Kyseessä oli siis pääosin YK:n alaisten UNFPA:n ja UNICEF:n rahoituksella toimiva taho, jolla oli monenlaisia aktiviteetteja.

Koska oli uhka lakosta myös keskiviikoksi, päätimme lähteä lentokenttäkaupunkiin Nepalgunjiin jo tiistai-iltana. Ajomatka oli jännittävä. Kuskimme ajoi todella lujaa ottaen huomioon tien kunnon, vuoristotien tiukat kurvit ja vastaantulevat autot. Myös ohitukset olivat muutaman kerran varsinaisia läheltä piti -tilanteita. Pimeän koittaessa olimme ajaneet jo ainakin suurimman osan vuoristopätkästä. Mutta pelkoa aiheutti mm. se, että kuskimme ei suostunut aluksi laittamaan päälle ajovaloja, ja myöhemmin kuulimme etupenkiltä istuvalta, että kuskin pää oli välillä notkahdellut sen näköisesti, että olisi saattanut melkein nukahtaa. Onneksi me ei tiedetty tätä viimeisintä takapenkillä, ja itsekin sain hetkeksi nukahdettua tasaiseen hytkyntään ja keinutukseen. Yövyimme hylätyn ja loistonsa parikymmentä vuotta sitten nähneen oloisessa hotellissa. Lakanat olivat "vähän käytetyt", huone aika likainen ja hotelli todella tyhjän oloinen. Unta ei tullut kovinkaan ruhtinaallisesti.

Keskiviikko aamuna ennen lentoa tapasimme nopeasti teen merkeissä vielä Nepalgunjissa toimivan psykiatrin. Tämän psykiatrisen yksikön olisi tarkoitus kattaa kolmen lääkärin voimin koko länsi-Nepalin populaatio. Keskustelu oli jälleen mielenkiintoinen, ja hän suhtautui myönteisesti yhteistyöhön projektimme kanssa. Iltapäivällä saavuimme takaisin Katmanduun, kävimme lounaalla, korjautin nahka-avokkaat (niistä pohja irvisti ja kaipasi uutta liimausta, kadun varressa työskelevä mies tikkasi pohjan kiinni ja liimasi vielä noin 2,5 euron hinnalla, en tuosta heltynyt enää lähteä tinkimään) ja joimme ansaitut oluset hotellin pihalla auringossa. Illemmalla saimme suihkusta tulemaan myös lämmintä vettä, mikä oli ihanaa! Täällä on ulkona ilta-aikaan (sekä yöllä ja aikaisin aamulla) sekä lähes aina myös sisätiloissa viileä/kylmä. Yöllä lämpötila laskee eikä lämmitystä tai eristystä juurikaan ole. Kylmyyden (ja flunssan) takia olin jättänyt suosiolla kylmät suikut välistä kolmen vuorokauden ajan, joten oli ihanaa kolmen päivän jälkeen päästä pesulle!

Tapaamisiin täällä liittyy olleellisesti teen juonti. Sitä tarjoillaan jokaisessa taaamisessa ja välillä juodaan niiden välissäkin. Paikallinen tee on chai-tyylistä, eli siinä on mausteita (ainakin kanelia, välillä myös kardemummaa, inkivääriä ja sitruunaa) sekä paljon maitoa ja sokeria. Mun mielestä ihan hyvää! Erityisen maukasta se oli tiistai yönä parantamis-seremonian aikana, ehkä siihen vaikutti myös viileys. Ruoka on ollut erittäin hyvää! Nepalilainen ruoka muistuttaa intialaista, riisiä tai leipää ja kastikkeita tai erilaisa paistettuja riisejä tai nyyttejä. Kastikkeista olemme syöneet tähän mennessä linssipohjaista daalia, kasviskastikkeita sekä kotijuustoa sisältävää paneer-kastiketta (nam!). Täytyy Turussa mennä syömään keskustan nepalilaiseen ravintolaan jahka kotiudun!

Uutisia Nepalista

Tarkoitus ei ole pelästyttää, ainoastaan ihmetellä uutiskynnystä. Tässä siis mitä lähipäivinä Suomessa on uutisoitu täältä Nepalista:

http://www.hs.fi/ulkomaat/Nepalilaismies+julistettiin+maailman+lyhimm%C3%A4ksi/a1305556496600

Ja tässä, mitä täällä on tapahtunut:

http://www.bbc.co.uk/news/world-17175664

Ei siis kuitenkaan ole mitään syytä huoleen, sillä tätä ei ole uutisoitu edes Nepalin suurlähetystön sivulla saati merkattu Ulkoministeriön matkustustiedotteisiin! Me oltiin tuolloin turvallisesti Dangin maaseudulla, jossa tosin lakkoiltiin ahkerasti esim. auton alle jääneen kukon vuoksi :) Lähinnä hämmästyttää siis median uutiskynnys.

Kathmandu calling!

Nepalissa, Kathmandussa! Matka oli pitkä, monta lento- ja odotustuntia. Lennettiin Frankfurtin ja Dohan kautta. Ja se olikin varsinainen seikkailu!

Matka alkoi vakuuttavasti sillä kun bussi pääsi livahtamaan ohi kaverini silmien. Taksin avulla bussin kyytiin pääsi Halikonkohdalta, mutta tulihan taksimatkalle hintaa. Seuraavana sählinkikommelluksena tuli vastaan se, että huomasin lentokentällä ostoksilla, etten löydä puhelintani. Soitimme siihen ja bussikuski vastasi siihen. Onneksi bussi oli tulossa vielä uudelleen kentälle, niin ehdin saada sen vielä takaisin. Turvatarkastukset täytyi siinä kohdassa käydä uudelleen läpi. Frankfurtissa meillä piti olla reilu tunti vaihtoaikaa. Kävelimme rauhassa ympäri terminaalia ja kävimme vessassa. Kun saavuimme portille, sieltä jo huudeltiin "Doha? Doha?". Olimme viimeiset matkustajat, joita koneeseen oli odoteltu... Seuraava kommellus sattui sitten täällä Kathmandussa. Olimme jo vähän kotiutuneet hotellihuoneeseen ja käyneet illallisella, kun kaverini huomasi ettei löydä luottokorttiaan. No, pienen pähkäilyn ja mutuaman tekstiviestin jälkeen hän päätyi sulkemaan kortin. Ei kulunut kuin kymmenisen minuuttia, kun kortti löytyi tavaroiden joukosta. Sitten vielä ikävästi ensimmäisenä iltana Dangissa mulle kävi onnettomuus. Olin nousemassa pois meitä kyydittäneestä maasturista, kun kassistani luiskati maahan kamera. Eikä sillä enää saanut otettua kuvia... Onneksi on nimeltä mainitsemattoman elektroniikkaliikkeen sählävakuutus, jonka pitäisi pudottamiset kattaa täysin! ... mutta ei se tietenkään voi korvata kuvaamatta jääneitä upeita maisemia ja hetkiä. Eli siis harmittaa. Mutta isän sanoin "turha surra kun maito on jo lattialla". Jos löydän, ostan kertakäyttökameran, niin saa edes jotain kuvia räpsittyä. Ja onhan kaverillanikin tietysti kamera mukana.

Katmandun kentällä meitä oli vastassa hotellilta hakija. Kyltissä luki "Acessisalama" ja sama nimi myös varausvihossa hotellilla :) Oli kaunis ilta-auringon valo vuorien yltä, mutta nyt on jo pimeää. Maisemista tuli jollain tavalla myös mieleen Ghana. Paljon ihmisiä teiden varsilla kaupustelemassa ties mitä. Roskia. Matalia taloja, enemmän tai vähemmän ränsistyneitä. Paljon mopoja. Liikenne vaikutti aika villiltä, kaistat taitaa olla täällä vähän suhteellinen käsite. Hotelli on Thamel-nimisessä kaupunginosassa, joka on ilmeisesti turistikeskus eli kauppoja, ravintoloita ja hotelleja.

Heti huomenaamulla ajoissa lähdemme Dang-nimiseen osavaltioon! Sieltä palataan keskiviikkona takaisin Kathmanduun ja ollaan täällä loppu aika.

Matkaunelmia!

Tämä vuosi tuo tullessaan myös uusia matkoja (yllätys yllätys)! Helmi-maaliskuussa ilmatie vie Nepaliin vierailemaan LSV:n (Lääkärin sosiaalinen vastuu) kehitysyhteistyöhankkeen paikallisen toimijan luona.

Ja kesätyöputken jälkeen koittaa elokuu Tansaniassa, jonne lähden Global Health -kurssille! toivottavasti pääsen lähtemään aavistuksen ennen kurssin alkua, että pääsisi taas uuteen valtamereen uimaan.

Näitä kun ajattelee, niin pakkasessa jaksaa hyvin taivaltaa :)

Uusi vuosi New Yorkissa

Nyt jalat on jo taas tukevasti koulunkäynnin arjessa. Mutta voi vähän muistella toista joululomamatkaa New Yorkiin, jossa olimme kaverini kanssa. Asuimme hänen tuttavaperheensä luona Long Islandin Port Washingtonissa. Se on elokuvien lähiökohtauksista tuttua maisemaa. Suuria taloja, joiden edessä tästilippu ja ainakin kolme autoa. Trimmattu nurmikko eikä jalkakäytäviä missään. Aamulla koulubussit vie lapsia kouluun ja iltapäivisin seisoskelee aikuisia tienristeyksissä odottamassa lapsiaan bussista. Reissun aikana vietimme muutaman päivän ihan kotosalla leikkien perheen 3- ja 5-vuotiaiden lapsien kanssa. Parina päivänä perheen isä vei meidän ajelulle Manhattanille ja muuten mentiin sinne kaupungin sykkeeseen sitten itseksemme näppärästi lähijunalla. Meille oli uskomattoman avoin ja vieraanvarainen vastaanotto: puhelimet, tietokone, oma huone järjestettynä, ruokaa emme saaneet ikinä itse ostaa jääkaappiin ja luxus-BMV oli kaverini ajeltavissa koko ajan. Mutta ehkä kaikkea tuota konkreettista tärkeämpää oli se, miten avoimesti he tosiaan ottivat minutkin vastaan. Reissun aikana jo tuli sellainen olo, että olisi asunut New Yorkissa jo pari kuukautta, jotenkin tuli siis todella kotoisa olo, mikä on aina ihanaa!

Manhattanilla kävelleltiin ja kierreltiin take away kahvit kädessä. Shoppailtiin ja pysähdyttiin säännöllisille kahvilastopeille. Yksi päivä pyhitettiin täysin shoppailulle kun mentiin kauas New Jerseyn puolelle Woodbury outlettiin. Museoissa ei liiemmin käyty; ne olisivatkin varmana olleet näin turistisesonkina aikan täynnä. Yhtenä iltana käytiin katsomassa Broadwaylla Stomp-musikaali, mikä oli aivan kertakaikkisen upea! Ja muutaman kerran kävin meidän capoeira mestren koululla treenaamassa.

Uuden vuoden aatto oltiin alunperin ajateltu viettää legendaarisella Times Squarella. Mutta kun kuulimme, miten oikeasti pitäisi toimia, jotta sieltä saisi paikan, vaihdoimme äkkiä suunnitelmaa. Nimittäin koko Times square suljetaan jo noin 13-14, eli sitä ennen pitää mennä väentungokseen paikalle. Mitään vessoja siellä ei ole, eli tuskalliset 12 tuntia olisi ollut edessä. Viimeinen tikki oli, kun kuultiin, että esiintyjinä oli mm. Justin Bieber ja Lay Gaga. No thanks. Mutta keksittiin omannäköisemme suunnitelma, ja uudenvuoden aatto oli ikimuistoinen. Silloin oli tosi lämmin päivä, noin 15 astetta, joten kuljettiin ilman takkeja ulkona auringonpaisteessa. Sitten käytiin katsomassa New Year's Eve -elokuva, jonka tapahtumapaikkana on siis Manhattan. Kun tultiin ulos elokuvista, tuntui kuin olisimme itse osa elokuvaa. Joten ostimme pussin popcornia ja kuljimme katuja popparia maiskutellen. Illemmalla menimme syömään pieneen italialaiseen ravintolaan East Villagessa lähellä Washington squarea. Käveltelimme Sohossa ja kävimme kahvilla Little Italyssa. Vuoden vaihdetta varten suuntasimme Brooklyn Bridgelle, sillä olimme lukeneet, että sinne pitäisi näkyä useat eri ilotulitukset. Silta täyttyikin muista juhlijoista, ja vuoden vaihtuessa nähtiin Staten Islandin raketit ja Central Parkin ilotulitukset Manhattanin silhuetin takana. Upeinta taisi kuitenkin olla nähdä öisen Manhattanin valot.

Juuri ennen kotiin lähtöä kompuroin talon edessä ja väänsin nilkkani, joten paluumatkastakin tuli ikimuistoinen. Kuljimme Heathrow'lla auton ja pyörätuolin kyydissä ja ohittelimme kaikki turvatarkastusjonossa, hehee :) Jalka on nyt jo melkein normaalin tuntuinen, kiitos kaverini tehokkaan ensihoidon ja British Airwaysin vaihtuvien jääpussien.

Kokonaisuudessaan upea reissu! Paljon jäi vielä New Yorkista näkemättä. Mutta sinne on ehdottomasti päästävä uudestaan. Se vaikutti sellaiselta paikalta, jossa voi käydä aivan rajattomasti ja aina löytyy jotain uutta nähtävää ja tehtävää.

Berlin!

Berliinissä olen. Kaverin kaverin kämpillä Charlottenburgin kaupunginosassa. Odottelen että Kööpenhaminaan saapunut rinkka tulisi tänne asti, sillä avaimia on vain yksi ja jos nyt jo lähden kaupungille, jää rinkka saamatta. Illalla olisi capoeira-treenit toivottavasti ehdin sinne vielä rinkan tultua. Ja mielellään ainakin ruokakaupan kautta :) Ja nyt odotellessa on hyvin aikaa etsiä parhaita joulumarkkinoita koneelta ja sitten kartalta. Hyvä onkin etukäteen katsella minne menee, sillä niitä markkinoita on täällä kuulemma yli 60 kpl!

Maailman toisella puolen

Nyt hihnalle laukku
ja viimeinen kuppi naamaan

Kohta pilvien päältä
voin muistaa tämän maan

Ei mulla oo tarkkaa suuntaa
mä menen minne sattuma johtaa

Mulla on mukana kuvat
mutta katseet eivät kohtaa

Isä olen täällä maailman toisella puolen, ja laulan pappadaduda pa duda dapa

Äiti älä pelkää kyllä pidän itsestä huolen, ja laulan pappadaduda pa duda dapa

Mä oon kujia kulkenut
jäljessä lapsien parvet

Niiden silmissä iloa
ja kovan elämän arvet

Sydän huutamaan jää joka hetkeen
mutta tartun niihin muistoissa

Vaikkei tavattais koskaan
kaikki kulkee mun matkassa

Isä olen täällä maailman toisella puolen, ja laulan pappadaduda pa duda dapa

Äiti älä pelkää kyllä pidän itsestä huolen, ja laulan pappadaduda pa duda dapa

... on kiva tulla kotiinkin kohta <3

Pullaa Brasíliassa

Viimeiset paivat taalla paakaupungissa Brasíliassa kasilla. Tiistai-aamuna lahtee kone Sao Pauloon, ja nyt on jo valmiiksi haikea olo siita, etta joutuu jattamaan nama uudet, ihanat ystavat. Mutta onneksi on internet ja mahdollisuus tulla takaisin :) Viime kirjoituksen jalkeen paivat ovat kuluneet capoeiran merkeissa. Treeneja on ollut joka paiva 1-2, mika on ollut mahtavaa. Treenaamisen lisaksi paivaohjelmaan kuuluu açai valipalapaikassa. Suosikkini on açai banaanin, guaranan, pahkinajauheen ja myslin kera. SItten jaksaa taas treenata! Turkuunkin tarvittaisiin paikkoja, joista saisi açaita. Ja lisaksi taman valipalapaikan tapaisia paikkoja, jotka tarjoilee leipia, tuoremehuja, salaatteja ja açaita melkein keskiyohon asti. Edellisviikonloppuna matkustettiin Campinakseen viettamaan 4 paivaa capoeiran parissa. Campinaksessa majoituimme Mestre Ciceron capoeira academialla eli treenisalissa. Oli hienoa nahda vain capoeiralle omistettu treenitila, jossa lattiaan oli maalattu ryhman iso logo ja seinilla ja seinustoilla soittimia. Viikonlopun aikana treenattiin, kaytiin rodissa pelaamassa ja katsomassa lasten treeneja eri opettajien kanssa. Lisaksi iltaisin hengailtiin ja juteltiin capoeirasta. Viime viikolla tanne Brasíliaan saapui myos suomalainen kaverini, ja nyt on ollut enemman treeniseuraa. Kolmen viikon pelkan portugalin puhumisen jalkeen tuntui kylla oudolta vaihtaa taas suomenkieleen osittain. Lisaksi siirryin asumaan toisen paikallisen kaverin luokse, kauemmas Brasílian keskustasta. Taallakin on mukava tunnelma ja hyva olla! Talo on omakotitalo, jonka pihalla kaverini kaksi pitbullia lotkottelee. Ensimmaisena aamuna kun huomasin, etta koirat on pihalla paatin kayda moikkaamassa. Jain rapsuttelemaan toista koiraa, kun se tuntui tykkaavan. Hetken kuluttua kaverini aiti tuli hamillaan katsomaan ovesta, ja kertoi etta tama koira ei yleensa paasta ketaan uutta lahelleen ja silittelemaan. Ensimmaista kertaa elamassani kavin myos suurlahetystossa. Oli nimittain aika kayda ennakkoaanestamassa eduskuntavaaleissa, kun siihen kerran oli taalla mahdollisuus. Heti kun astuin sisaan suurlahetystoon, muuttui tunnelma jotenkin todella suomalaisesti. Varmaan johtui sisustuksesta. Ja henkilokunnasta. Sisustuksen perusteella olisin yhta hyvin voinut olla missa tahansa suomalaisessa kansliassa. Vieraalle ihmiselle puhuttaessa meinasin vahingossa sanat tulla portugaliksi, ja vahan nauratti meita kaikkia kun sujuvasti kuuntelin ja vastailin "sim, sim". Eilen kaytiin kuuntelemassa sambaa kaveriporukan kanssa. Yhdessa vaiheessa paatettiin vaihtaa paikka, mutta uuteen paikkaan saavuttaessa kello oli sen verran etta bandi oli jo lopettelemassa. Paatettiin olla menematta sisalle ja jaatiin ulkopuolelle vahan kauemmas hengaamaan. Hetken kuluttua sisalta kuului halinaa ja ulos lehahti joukko ihmisia, jolloin otettiin etaisyytta, silla halina tarkoittaa taalla usein tuossa yhteydessa tappelua. Ja niinhan se olikin, silla hetken kuluttua kuului aseen laukaus. Mentiin yhden auton taakse hetkeksi, ja siirryttiin ripeasti omaan autoon ja lahdettiin paikalta. Kokemus oli aikamoinen, vaikka me ei oltukaan missaan varsinaisella vaaravyohykkeella. Muistutti kuitenkin siita, mita kaikkea muuta kuin ihanaa taman ihanan maan yhteiskunnasta loytyy. Seka jo vahan unohtamastani varovaisuudesta. Riossa oli myos viime viikolla ilmeisesti Suomessakin otsikoihin paatynyt kouluammunta. Jarkyttavaa! Ja pistaa kylla miettimaan samalla sita, miten taalla lapsetkin varmasti altistuvat vakivallalle faveloissa. Fyysiselle, henkiselle ja seksuaaliselle vakivallalle. Taalla aseen hankkiminen on kuitenkin jokseenkin helppoa syyttajalla tyoskentelevan kaverini mukaan, jolloin monet voivat yrittaa turvata itseaan asein. Yhden kaverini kanssa keskusteltiin kaupungista, ja puheeksi tuli taalla pari vuotta sitten tapahtunut miljoonien korruptiotapaus suurta siltaa rakennettaessa. Kyseinen poliitikko ei vielakaan ole kuulemma joutunut vastuuseen , ja julkisessa paatoksenteossa korruptio on kuulemma hyvin yleista. Taalla aanestaminen on pakollista, ja kuulemma aanestamatta jattanen on selvitettava erikseen kirjallisesti. Taman vuoksi voisi tavallaan ajatella, etta ihmiset ehka tietaisivat enemman politiikasta. Mutta toisaalta taalla on edelleen niin paljon ihmisia, jotka ovat lukutaidottomia tai asuvat maaseudulla, jossa ei ole valoa tai juoksevaa vetta, etta heidan aanensa lienee aika helppo saada kenen tahansa jos vain osaa puhua... Mutta nyt nukkumaan, huomenna on aikainen heratys. Taalla aamiaiseen kuuluu passionhedelmamehu. Joka tehdaan tuoreista passiohedelmista. Joita voi poimia tuossa verannalla olevasta passiohedelma-koynnoksesta. Lisaksi pihan peralla on banaanipuita, kookospalmu ja acerola-pensas. Liian hyvaa ollakseen totta :) Huomenna ohjelmassa on reko-rekon (perkussio-soitin, jota kaytetaan capoeirassa ja sambassa mm.) tekeminen, treenailua, pakkailua, açai ja viela kaverien nakemista.

Capoeiraa ja perhe-elamaa

Nyt olinpaikka on Brasília, Brasilian paakaupunki. Tama on iso 50-luvulla keskelle ei-mitaan rakennettu hallintokeskus, jonka keskusta koostuu muutamasta ostoskeskuksesta, moottoriteista, futuristisista rakennuksista ja asuintalokomplekseista, jotka jatkuvat pohjois-etela suunnassa kaupungin lapi kuin "lentokoneen siivet". Asunkompleksit on suunniteltu lahes identtisiksi, joten ne naytta samanlaisilta, mutta kohta ollaan tarpeeksi monta kertaa kiidetty autolla ympariinsa, etta alan pikkuhiljaa hahmottaa lahiseutuja, ja uskallan ehka lahtea myos seikkailemaan. Kaupunkia en siis viela tunne kovinkaan hyvin, silla olen liikennoinyt taalla vain tuttavien autojen kyydissa.

Saavuin viime viikon tiistaina. Lentokentalle tuli vastaan capoeira mestreni oppilas, johon olin sahkopostitse ollut aiemmin yhteydessa. Etsittyamme toisiamme tunnin kentalta (mua oli myos kuulutettu, mutta en ollut kuullut :) lahdettiin suoraan akrobatiatreeneihin. Siella hypittiin trampoliineilla ja harjoiteltiin voltteja jne. Treeneista mentiin taman kaverini kotiin, jossa myos majoitun taalla oloni ajan.

Asunnossa asuu myos kaverini vanhemmat ja siskonpoika. Lounasaikaan usein sisko perheineen tulee tanne, ja talo on taynna hulinaa ja puheensorinaa. Tahan mennessa olen paivisin lahinna hengaillut taalla asunnolla lueskellen, harjoitellen atabaquen eli brasilialaisen rummun soittoa ja odotellen josko mentaisiin treenaamaan. Valilla ollaan lahdetty iltapaivalla jo treenaamaan, valilla vasta illalla, mutta tahan mennessa joka paiva olen paassyt treenaamaan, mika on ollut tosi kivaa! Ollaan kayty treenaamassa capoeiraa, akrobatiaa seka muutamissa capoeira rodissa. Olen kaverustunut myos muutamien muiden capoeira-tyyppien kanssa, jotka ovat myos vieneet mua treenailemaan.

Taalla siis asustelen ja vietan brasilialaista perhearkea, mika on sinansa kivaa ja hyvaa aktiivista kielikylpya. Joskin vahan edelleen vaivaannuttaa se, etten voi maksaa asumisestani tai taalla ruokailemisesta tai pyykkaamisesta jne. mitaan. Mutta taytyy vaan koittaa hyvaksya tama brasilialainen avoimuus ja vieraanvaraisuus, joka on todella kaunista! Etenkin kun ottaa huomioon, etten tuntenut tata kaveriani kuitenkaan millaan tavalla etukateen... Viime viikolla myos kaverini serkut halusivat vieda mut uimaan ja ottamaan aurinkoa luonnonvesialtaille, minka jalkeen nayttivat paikkoja autoillen. Taalla yksityisautoilu on kylla puhjennut kukkaan, osittain varmasti sen vuoksi miten kaupungin keskusta on suunniteltu.

Pari paivaa sitten paatin myos paasta karryille maailmanmenosta, ja luin uutisia, ja kauhistuin Hesarin suomen kielesta. Sen lisaksi etta viime syksyna oli jaatavia sateita oli nyt YK:n suhtautuminen nihkeaa. Selvitin paaseeko taalla aanestamaan, ja paaseehan taalla, silla taalla on Suomen suurlahetysto, sinne siis 6.4.

Sita ennen taalla kuitenkin olisi tarkoitus kayda lauauntaina siella capoeira-projektissa, eli lasten tunnilla favelassa ja sita seuraavana viikonloppuna matkataan Campinakseen Sao Paulon lahelle treenaamaan pitkaksi viikonlopuksi!

CARNAVAL!

Karnevaalit on juhlittu, ja karnevaalitunnelmat nahty seka Salvadorissa etta taalla Olindassa. Olinda on paikka lahella Recifea, jossa olin vaihdossa vuonna 2009. Oli mukava tulla tuttuun paikkaan, vaikka suurinta osaa vanhoista kavereista en ehtinytkaan tavata. Ilmeisesti suurin osa oli nain karnevaaliaikaan matkoilla ja paossa karnevaalihumua ja tungosta.

Salvadorissa majoituimme jalleen Pelourinhossa eli vanhassa kaupungissa. Joka ilta siella kierteli erilaisia ja -tasoisia rumpuryhmia. Kapeat kadut oli koristeltu tunnelman mukaan, ja erityisesti illan mittaan ne tayttyivat ihmisjoukoista. Mutta varsinainen karnevaali ja trio electricot olivat muualla. Trio electricot ovat Salvadorin karnevaalille tyypillinen juttu, kaytannossa koristeltu rekka, jonka katolla oon laulajia ja bandi ja perassa kulkee rumpuryhma eli bloco seka karnevaalikansaa, jos on maksanut erikseen johonkin blocoon kuulumisesta. Me paatimme seurata karnevaalia maksamatta teiden laidoilta, ja ihan hyvin toimi sekin ratkaisu. Ainakin naimme useampia trio electricoja. Ja saman paatoksen taitaa tehda suurin osa karnevaalaajista. Karnevaaliajan kohokohtiin kuului kuitenkin myos kaupungin siimeksesta vahingossa loytynyt kirja- ja levykauppa, jossa oli ihana tunnelma. Hetkeksi paasin unohtamaan, missa ja millon olen. Tai siis etta elettiin hektista karnevaaliaikaa. Lisaksi sielta loytyi muutaman CD:n verran helpotusta iPodittomaan aikaan. (vihdoin myos keksin, etta musiikkia voi kuunnella myos puhelimella, joten helpotusta musiikkivajeeseen on jo saatavilla :) Salvadorin karnevaalissa vietettiin siis yhteensa 4 paivaa ja 3 yota. Siella ei missaan vaiheessa olo tuntunut erityisen turvattomalta Salvadorin maineesta huolimatta. Iltaisin ulos lahtiessa oli kaikki arvokas turvallisesti hostellilla ja mukana vain vahan rahaa rintsikoissa. Se oli muuten tosi katevaa, ei tarvinnut huolehtia lainkaan mistaan kassista. Taidan ottaa taman kayttoon myos Turussa.

Nyt olen ollut taalla Olindassa viikon. Karnevaali oli taallakin aika hulinaa, joskin erilaista. Vanhan kaupungin kujat tayttyi jalleen mutta ehka tasokkaammista blocoista eli rumpuryhmista, jotka soittivat myos paikallisia rytmeja maracatua, enemman afrikkalaisperaista afoxea ja frevoa. Seurattiin muutamaa rumpuryhmaa taalla, mukaan lukien kaverinkaverien Burrasta-ryhma, joka soitti oikeastaan pelkastaan afrikkalaisia rytmeja. Yhtena iltaa lahdettiin Recifeen, jossa nahtiin maracatu ja caboclinos-ryhmien tanssiesityksiakin. Recifessa karnevaali on myos enemman kuin ilmainen iso festari, silla siella on isoja lavoja, joilla esiintyy nimekkaita artisteja, ja sisaanpaasy on ilmainen. Naita sinne kulttuuripaakaupunkiinkin! Viime lauantaina oli myos Olindan eli taman kaupungin synttarit, jonka takia kaduilla oli hulinaa, blocoja, jne. Soittamassa oli myos A Parte -niminen bloco, jossa monia kaverinkavereita oli soittamassa, talla kertaa paikallisia rytmeja afro-savayksella.

Taalla ollaan tosiaan "vuokrattu" huonetta yhden suomalaisen kaverini tutun talosta. Talon vieressa asuu suurin osa naista kaverin kavereista eraanlaisessa rasta-hippi-kommuunissa. Karnevaalin vuoksi taalla on ollut vesi poikki jo ainakin viikon. Niinpa on usein tullut Ghana mieleen ampari-suihkussa :) Talossa, jossa asutaan on jalleen myos ihan pienia koiranpentuja. Tekisi mieli laittaa pari taskuun, ne on niin sopoja!

Ollaan taalla myos paasty treenaamaan capoeiraa. Eilen oli Angola Mae -nimisen ryhman roda, ja tanaan aamutreenit seka peraan musiikkitreenit, mahtavaa! Ostin myos kaksi berimbauta eli capoeira-soitinta.

Huomenna matka jatkuu Brasiliaan, jossa olen nailla nakymin nelisen viikkoa. Suomeen paluu on muuten aikaistunut, tulen jos 21.4.

Tunnelmia Salvadorin seuduilta

Viimeinen reilu viikko on kulunut Salvadorin lahistolla. Seurana on ollut kaverini Suski, joka saapui moikkaamaan New Yorkista. Oli uskomattoman kivaa nahda pitkasta aikaa. Naurettiin kippurassa, syotiin lounaiksi jatskia ja illallisiksi katuruokaa, esim. maissia, grillattavaa juustoa tai popcornia, lauleskeltiin, poltettiin nahkojamme hiekkarannoilla, istuttiin puussa odottamassa nousuveden laskua, tanssittiin samba-reggaen rytmeihin. Ja vaikka mita muuta.

Lahdin Serra Grande pikkukylalta yobussilla kohti Salvadoria, saapuen perille klo 5.30 seuraavana aamuna. Sain vahan torkuttuakin. Mutta perille paastessa olin sen verran horroksessa, etta iPod jai bussiin... En tieda unohdinko sen penkille vai nappasiko vieressa istunut mies sen mukaansa mun repun paalta. Jokatapauksessa musiikit meni, ja olin juuri edellisena paivana saanut valtavan maaran uutta hyvaa brassimusaa kaveriltani Serralla. Mutta niinkuin iska sanoi, kaatunutta maitoa on turha surra. Koitan saada vakuutuksesta jotain takaisin, ja hankkia taalta jonkun halvan uuden soittimen. Saavuttuani Salvadorissa hostellille, hostellin ystavallinen respan hoitaja auttoi soittelemalla bussiyhtioon, jne soittimen perassa. Ja onneksi Suski tosiaan saapui samana iltapaivana niin ei paassyt liikaa pyorimaan harmitus paassa.

Vietettiin viikonloppu Salvadorissa, jossa oli jo karnevaalivalmistelut hyvin kaynnissa. Kierreltiin kaupungin historiallista keskustaa Pelourinhoa, jossa oli aikanaan myos suuri orjakaupan keskus. Lisaksi kaytiin katsomassa paikkoja, joita usein capoeira-lauluissa mainitaan. Salvadoria sanotaan nimittain myos capoeiran paakaupugiksi. Yksi naista paikoista oli kirkko Igreja do Bonfim, jonka etuportille vuosien varrella ihmiset on sitoneet sadoittain varikkaita "toivomusnauhoja". Mekin kaytiin sitomassa nauhamme ja tekemassa kolme toivettamme. Samanlaiset nauhat sidottiin myos nilkkoihimme, joista niita ei saa katkaista, koska muuten toive ei kay toteen. Kaytiin myos kuuntelemassa perkussioryhma Olodumin keikka, joka oli aivan mahtava! Ja oli upeeta nahda tuo ruhma livena, silla olin kuunnellut heidan musiikkia jo Suomessa pitkaan. Tallaista musiikkia : http://www.youtube.com/watch?v

=fdg1UPT74Ts).

Sitten lahdettiin rauhoittumaan Boipeban paratiisisaarelle, jonne paastaksemme otettiin ensin taksi, sitten lautta, sitten bussi, sitten moottorivene. Oli hauskaa olla pitkasta aikaa veneessa! Saarella oli pitkia paratiisinomaisia samettisia hiekkarantoja, lamminta vetta (valilla jopa liian lamminta uimiseen!), palmuja. Ja sootti pieni kyla, trooppista metsaa. Tuolla saarella ei ollut lainkaan autoja. Ihmiset kayttavat kulkemiseen aaseja ja parin kylan valilla kulkee traktori, jolla on peravaunu istumineen. Nautittiin auringosta ja meren aalloista taas siina maarin, etta tuli iho poltettua. Yksi iltapaiva kulutettiin rannalla siihen, etta avattiin mun pikkuletit, siina oli kylla taas kova urakka! Ja hiuksia lahti jalleen tukoittain, nyt ne on paljon ohuemmat kuin ennen. Ei kuitenkaan onneksi mitaan kaljulaikkuja, ja kai ne siita paksuuntuu taas pikkuhiljaa :) Lisaksi selvisi, etta saarella asuu suomalainen nainen, joka sattui kuin sattuikin olemaan mun kaverin hyva kaveri! Pieni maailma! Meidan uusi suomalaistuttu kertoi, etta karnevaalit Boipebassa on vahan erilaiset kuin esim. Salvadorissa. Koska siella ei ole autoja, vetaa karnevaalikaiuttimii perassaan aasi. Ensimmaisena vuonna aasi oli kuollut karnevaalin jalkeen, silla saarelaiset oli kayttaneet samaa aasia paivat pitkat ja kaiuttimet pauhanneet aasin korvien juuressa...

Viimeisena Boipeban paivana mulla oli kipee ja kuumeinen olo, ja nielurisat turvoksissa. Mutta kun paastiin Salvadoriin sain haettua apteekista tehokkaan penisilliini-antibiootin, ja nyt on jo olo paljon parempi. Onni onnettomuudessa etta taalta saa antibiootteja ilman reseptia, ja etta suomalaiset kaverit saa nopeesti netista tarkistettua oikeen annostuksen. Eilen hain sitten loppukuurin satsin, ja sain apteekista alennusta laakkeista, uskomatonta! Farmaseutti vaan sanoi, etta kun geneerista laaketta ei ollut tarpeeksi, niin ei mun tarvi merkki-laakkeesta maksaa kun kerran on samaa tavaraa :) Ja nyt on jo olo huomattavasti parempi!

Kahtena iltana ollaan myos oltu katselemassa karnevaalimeinikia taalla. Taytyy kylla sanoa, etta ei ehka ihan sita mita olin odottanut. Valtavasti ihmisia. Ohi kulkee isoja rekkoja ja rumpuryhmia, joiden perassa voi kulkea tai seurata useampia ryhmia pysymalla paikallaan. Mutta tungos on kuintekin ehka hallitsevin piirre tahan asti. Ja saannollisin valiajoin ohi kulkee joukollinen kyparapaisia ja aseistettuja poliiseja. Lisaksi teiden varsilla on poliiseja korokkeillaan vahtimassa. Mutta hauskaa on ollut! Nahtiin samaisen Olodumin karnevaalikulkue seka kaytiin kuuntelemassa toisen tuntemani hyvan ja kuuluisan brassibandin Nacao Zumbin keikkaa.

Maanantaina jatketaan matkaa Recifeen, jossa mennaan viereisen vanhan kaupungin Olindan karnevaaleille. Ja majoitutaan teltassa yhden suomalaisen kaverini pihalla :) Lisaksi olisi tarkoitus nahda parin vuoden takaisia tuttuja, kun karnevaali on ohi. Karnevaali on nimittainusein loma-aikaa, ja monet matkustavat muualle karnevaalin ajaksi. Mita en yhtaan ihmettele nahtyani tata hardellia, jos taman kokoisi vuosi toisensa jalkeen.

Rio, Bahia

Lahes kolme viikkoa on nyt taalla Brasiliassa kulunut. Aika on mennyt nopeesti! Ensin vietettiin kaverini kanssa vajaa viikko Rio de Janeirossa. Sitten tultiin pohjoiseen pain Bahian osavaltioon, jossa ollaan nyt oltu melkeen 2 viikkoa Serran Granden kylassa. On ollut ihanaa olla Brasiliassa, silla kommunikointi portugaliksi on niin paljon helpompaa. Tuntuu ihanalta kun osaa edes jotnekinilmaista itseaan toisin kuin Chilessa jossa espanjan kanssa takkuaminen oli kylla raskasta.

Rio oli kaunis, elamaa ja hulinaa sykkiva suurkaupunki. Keskusta ja Lapan alue kaunista, vanhenpaa ja varikasta seutua. Jolle kontrastina Ipaneman ylaluokkainen asutusalue muoviaurinkovarjoista tayttyvan rannan vierella vaikutti varsin luonteettomalta. Ensin asuttiin kaverin kaverin talossa Santa Teresan kaupunginosassa. Se oli varikas ja kaunis. Kun ikkunan avasi, naki banaanipuita ja muuta ihanaa vihreaa. Lapassa on useana iltana viikossa isot katujuhlat, jotka on vahan niiin kuin suomalaiset festarit. Paitsi ettei tarvitse maksaa. Kadulla soittaa erilaisia samba, yms kokoonpanoja ja on kojuja mista saa ostettua ruokaa ja juomaa. Ja talla isolla kadulla kulkee noina iltoina/oina autojen sijaan iloinen ihmismassa.

Salvadoriin, Bahian paakaupunkiin en viela ole paassyt tutustumaan. Saavuttiin yolennolla ja nukuttiin lentokentan lattialla. Sitten seuraavana paivana lahdettiin etsimaan bussiasemaa ja tultiin suoraan 7 tunnin matka etelaan pain Ilheuksen kaupunkiin, josta suomalainen ystavani kavi meidat hakemassa autolla Serra Grandeen.

Serra Grande on pieni kyla rannalla. Ranta on vaaleaa, samettista hiekkaa, meri lammin ja toisella puolella mata atlantico eli paikallista metsaa. Taalla on paljon kaakaon viljelya, luonto ja ilmasto on samantyyppista kuin Ghanassakin. Muutamat paikalliset uudet kaverini etsivat Serran lahelta itselleen kaakaofarmia, silla kaakaon viljely suojelee samalla tata jokseenkin harvinaista metsatyyppia. Kaakao vaatii kasvaakseen ainakin nimittain varjoa, jota mata atlanticon korkeammat puut tarjoaa.

Viime lauantaita vietettiin toisten kaverien "tilalla", josta kasin tehtiin kavelyretki mata atlanticoon ja matkan varrella paastiin maistelemaan hedelmia suoraan puusta. Lisaksi maistettiin heidan pihalta tuoretta kaakaota. Kaakaossa on nimittain hedelmaliha seka siemenet. Siemenista tehdaan paahtamisen yms. jalkeen kaakaojauhetta. Mutta hedelmanakin kaakao on herkullinen!

Taalla Serralla ollaan paasty treenaamaan capoeiraa, mika on ollut ihanaa! Treeneja vetaa kaksi kokenttacapoeiristaa, joille capoeira on siis ammatti. Lisaksi valipaivina, jolloin ei oletreeneja, on rumputunti. Treenit siihen oikeastaan taisi ollakin paasyy, etta tanne Serralle tulin.

Paikallisissa talot on aika erilaisia kuin Suomessa (yllatysyllatys). Niissa on avoimia ikkunoita (siis ilman laseja) ja rakoja katon rajassa. Niinpa luonto on paljon lahempana. Taman takia torakoitakin on nakynyt muutamia, mutta yleensa en ole edes kiljunut (!). Hyttysia on myos paljon, iltaisin taytyy muistaa vuorata itsensa hyttyskarkotteella. Vaikka taalla hyttysenpuremiin ei liitykaan malariariskia, niin ei kutiavat paukamat silti kivoja ole. Eilen yksi pahus puri mua jalkapohjaan, valitsi sekin paikan :)

Paivat taalla maaseudun rauhassa on kylla saaneet aika taydellisen rentoutumisen tilaan. Aamulla juodaan kahvit parvekkeella merta katsellen. Sitten voi menna rannalle. Tai vain lueskella parvekkeen riippumatossa. Iltaisin on treenit, joiden jalkeen mennaan usein kylan keskusaukiolle Praçalle syomaan tapiocaa tai acarajea ja ehka ottamaan oluet.

Taalla jakaminen on iso osa kulttuuria, mita mun mielesta nakyy hyvin esim. siina, etta taalla ostetaan joukolla isompi pullo olutta joka jaetaan kaikkien kesken pieniin laseihin. Ja jos joku otaa ruokaa tai naposteltavaa siita tarjotaan kaikille. Ja jos joku laittaa ruokaa, kutsutaan spontaanisti kaikki tutut myos syomaan. Tykkaan kylla tasta kulttuurista!

Viineja, capoeiraa ja lahdon tunnelmia

Viime viikonloppu vietettiin siis Mendozassa, Argentiinan puolella. Lahdettiin suomalaisporukalla retkelle Chilen rajan ja Andien yli siis perjantaina kukonlaulun aikaan. Seitsaman tunnin bussimatka sujui kuitenkin paaasiassa nukkuen, Aconcagua jai paikallistamatta. Mendoza oli kaupunina oikein viihtyisa. Heti huomasi, etta kyseessa on paljon Santiagoa pienempi kaupunki. Mendoza oli jossain vaiheessa tuhoutunut pahasti aanjaristyksessa, jonka vuoksi uuteen asemakaavaan oli jatetty leveat tiet ja paljon puistikkoja seka aukioita.

Lauantaina otettiin bussi Maipon laaksoon tutkiskelemaan viinitiloja. Maiposta vuokrasimme pyorat ja kiersimme 4 eri viinitilaa maistellen 14 eri viinia! Muy bueno! Suosikiksi nousi aikaisemmin vahemmalle huomiolle jaanyt Malbec. Sunnuntaina pyorittiin kaupungilla Mendozassa. Yhdesta paa-aukion kulmasta bongattiin hyva jatskipaikka, jossa valikoimaa riitti (makuna mm. vanilja-cabernet sauvignon, en maistanut). Jatskia maisteltiin ja kierreltiin samaisen aukion artesaani-kojuja. Mendozassa kierrellessa huomasimme ainakin kaksi eroa Argentiinan ja Chilen valilla. Argentiinan puolella kaikki oli halvempaa. Ja Argentiinassa lahestulkoon kaikilla miehilla oli takatukka. Lieneeko sen yhden kuuluisan jalkapalloilijan peruja.

Maanantaina lahdin takaisin kohti Santiagoa. Matka oli pitka ja kuluttava. Talla kertaa bussissa vierahti noin 10 tuntia, jonka jalkeen viela vajaan tunnin metromatka. Bussissa vieressa istui iakkaampi amerikkalaisturistimies, joka olisi halunnut jutella kaikesta ummet ja lammet. Onneksi noin ensimmaisen tunnin jalkeen paasin nauttimaan omasta rauhasta ja musiikista. Paluumatka kesti paljon kauemmin, koska jouduimme jonottamaan Chilen raja-asemalle paasya. Lisaksi kaikkien matkustajien tavarat lapivalaisiin ja osa avattiinkin. Rajalla meidat matkustajat pistettiin bussista riveissa seisomaan ja odottamaan etta kaikki tavarat oli lapivalaistu. Huumekoira kavi nuuskimassa kasseja ja yksi turisti joukossamme kuvasi videota laukkujen loukossa liukastelevasta huumekoirasta ja rajavartiasta. Kukaan ei kuitenkaan sanonut siita mitaan, vaikka tunnelma muutoin olikin kuin lahtausjonossa :)

Tiistaina kavin viimeista paivaa sairaalalla. Otin kuvia ja nain saiaalan kaytavila juoksemassa kaksi kulkukoiraa. Keskiviikkona ja torstaina viela kunnostauduttiin suomalaisporukalla kaymaan kahdessa kivassa lounaspaikassa syomassa ja hyvilla jatskeilla!

Torstaina myos toinen capoeiraryhmista piti mulle laksiaisrodan. Lopuksi oli liikuttavaa kiitella treeneista ja yhteisista hetkista. Onneksi naan tata Santiagon perhettani viela tiistaina!

Perjantain aktiviteetteihin kuului trekkauspaikkojen metsastys ja suurella hautausmaalla kaynti. Trekkauspaikoistakin oli vaikeaa loytaa infoa (miten paasee, milloin ja miten pois?) Potentiaalisia olisivat Saltos de Apoquindo, jossa on mys vesiputoksia. Tai Pochoko-niminen kukkula. Mutta voi olla jaa valiin. Jos en jaksa selvitella miten niihin paasee. Ja jos hautausmaallakin meinaa suuntavaisto pettaa, niin en kylla lahde minnekkaan vuorille jos en loyda tietoa paikoista etukateen... Hautausmaa oli suuri ja mahtipontinen. Siella piti oleman mm. Salvador Allenden hauta ja diktatuurin aikana havinneidenmuistomerkki. Mutta en loytanyt, harmi. Hautausmaa oli siis valtava. Ja kun huomasin yhdessa vaiheessa suuntavaiston pettaneen, en enaa uskaltanut lahtea seikkailemaan ja etsiskelemaan. Paluumatkalla poikkesin Estacion Mapuchella, joka oli siis ennen juna-asema mutta nykyaan kulttuurikeskus. Kavin katsomassa nayttelyn taideterapiasta.

Lauantaina eli tanaan tuli treenien jalkeen todettua, etta jos treeneista lahdetaan uima-altaalle ja bikineja ei ole tullut mukaan, kay urheiluritsikat ja kaverilta lainatut minishortsit tarvittaessa uima-asusta. Ja lisaksi se, etta tyylikkaan rusketusrajan saa, jos jattaa urheiluritsikoiden lapun torrottamaan ulkopuolelle :) Haikeat oli tanaankin hetket, kun viimista kertaa nain toisen ryman tyyppeja. Kun ei ikina tieda milloin nakee seuraavaksi, ja tuleeko sita seuraavaa kertaa enaa.

Nyt istun taalla kampilla. Soin paikallista kesaruokaa "humitas" eli maissinlehteen kaarittya ja siina keitettya maissi-asiaa. Todella tayttavaa ruokaa. Ja maistelen vain chilessa kasvavista carmenere-rypaleista tehtya punaviinia. Lisaksi tietokoneen vieressa odotta perjantain kaupungilla vaeltelun tulos tai loyto: Nerudan vuonna 72 julkaistu runo-antologia.

Retkia ja kaupunkielamaa

Vasymys on viime paivina ollut paallimaisin tunne. Ja se johtuu vaan siita, etta melkeen joka ilta on venahtanyt myohaseen. Treeneissa ja kavereiden kanssa. Capoeiraryhmat taalla on tosiaan aivan super-mukavia, ihania tyyppeja. Jo pelkastaan niiden takia voisi tanne jaada pidemmaksikin aikaa :) Ja eilenkin oltiin illallisella taalla asuvan ex-fimsiccarin (se laakisopiskelijoiden kansainvalinen jarjesto) ja hanen miehensa luona. Maistuva illallinen ja hyvaa viinia venahti melkein pikkutunneille.


Viime viikonloppu vietettiin Viña del Marissa ja Valparaísossa. Viña oli vahan tylsa mutta Valparaíso hurmaava ja luonteikas. Varikaita taloja kukkuloilla. Rahtisatama. Puita ja kapeita portaita. Vinssihisseja kukkuloille. Kaytiin siella myos Pablo Nerudan talossa. Helppo kai sita on ollut olla runoilija jos on asunut sellasessa talossa sellasella paikalla, aivan huikeat nakoalat kaupunkiin ja merelle siis.


Syotiin reissun kallein mutta maukkain lounas pitkan kaavan mukaan ja juotiin pullollinen pienen tuotannon luomupunaviinia. Ravintola oli aika pieni, ja me melkeen ainoat asiakkaat. Niinpa itse kokki palveli meita, ja teki erikseen mulle kasvisruuan. Aina saannollisin valiajoin kokki kavi myos varmistamassa etta me varmasti pidetaan ruuasta. Oih, se oli ihana lounas!


Illalla lahdettiin muiden vaihtarien kanssa ulos. Istahdettiin yhteen baariin ja ei aikaakaan kun selvisi etta kyseessa oli paikallinen karaokebaari. Ja heti ekan biisin alkusoitto parahti soimaan panhuilun savelin, ahhh mika helvetin esikartano :)


Sunnuntaina suuntasimme rannalle laheiseen Reñaca-nimiseen kaupunkiin. Ranta oli kaunis ja vesi kirkasta. Mutta tuuli kylma ja Humboltin virran jaahdyttama vesi jaatavan kylmaa. Paluumatka alkoi hyvalla sykkeella ja jannityksella kun nama nuoret latinovaihtarit paatti jaada Makkariin syomaan, vaikka aikaa oli hadin tuskin tavaroiden hakemiseen hostellilta Víñasta. Siina kohdassa tui kyl melkeen tankin suomalaisen mitta tayteen lattariorganisointia. No, onneksi niita laumasieluja on taalla Santiagossa helppo valtella, ja voi hengailla vaikka kahden muun suomalaisen ja capoeira-tyyppien kanssa :)

Eilen otettiin teemaksi meille suositellut ruuat ja juomat. Etsittiin pieni empanada paikka, ja ne olikin oikeen herkullisia. Empanadat on siis tyypillista paikallista (pika)ruokaa. Taikinakuori ja sisalla jotain taytetta. Tyypillisimmillaan jauheliha-mossoa tai juustoa, herkullisimmillaan ricottaa, pinaattia ja saksanpahkinoita. Sitten otettiin iltapaivan istuskeluhetki paikallisessa kuppilassa, jossa juotiin valkoviinia mansikoilla, oli mahtavan makuista. Talo oli joskus aikanaan ollut jonkin vasemmistoryhmittyman lehden paino, ja sittemmin paatynyt ravintolakayttoon. Lopuksi mentiin puistoon syomaan spesiaali-jatskia. Saatavilla oli neljaa eri suklaan makua seka omia erikoisuuksia kuten vadelma-minttu, mango-vihrea tee, jne.

Eilen hankittiin myos liput viikonloppuretkelle. Lahdemme kahden muun suomalaisen kanssa Mendozaan Argentiinan puolelle huomen aamulla. Mendoza on kasittaakseni Argentiinan suurin viinialue. Suunnitelmana on lauantaina vuokrata pyorat ja kiertaa viinitiloja. Saali etten oikein pysty ostamaan mitaan kotiin tuotavaa viinia, kun on viela niin paljon matkaa edessa. Matkalla Mendozaan bussi kulkee andien halki, ja pitaisi kartan mukaan nahda myos Etela-Amerikan suurin vuori, Aconcagua. Mendozasta palailen tanne Santiagoon nailla nakymin maanantaina. Sitten on viela reilu viikka aikaa kiertaa muutama paikka Santiagossa, treenailla capoeiraa ja ajattelin myos tehda trekkailuretken lahiseudulle katselemaan upeita vuoristomaisemia. Taytyy vaan viela selvittaa miten noihin luonnonpuistoihin paasee julkisella liikenteella.

Mutta taalla Santiagossa ja Chilessa on kylla ihanaa! Tykkaan kaupungista tosi paljon. Viihtyisa ja helppo liikkua. Tosin Santiago on jkv kalliimpi kuin mita olin ajatellut. Mutta se on pieni murhe kun paikka on niin kiva :) Viime viikolla olin taalla myos kaymassa sattumalta eteen osuneessa Ihmisoikeusmuseossa. Suurin ja pysyva paanayttely kasitteli Chilen diktatuurin aikaa. Vallankumous tapahtui siis 1973 ja diktatuuri paattyi 1989. Nayttely oli todella koskettava. Siella oli mini-dokumnetteja ja haastatteluja vangituilta ja kidutetuilta henkiloilta. Seka ajan mediaa Chilesta ja maailmalta. Olipa yhdella seinalla myos suomalainen juliste ("Kymppi kesatyorahoista Chilen kansalle" :) Metrossa ihmisia katsellessa valilla tulee mieleen, etta mitahan namakin kaikki ihmiset ovat kokeneet ja omilta ikatovereilta tekisi mieli kysya, millaisia asioita muistavat... Mutta se on varmaan aika herkka aihe, joten en ole asiasta keskustellut kenenkaan paikallisen kanssa. Matkaoppaassa myos neuvotaan olemaan ottamatta asiaa puheeksi, sen mukaan ihmiset koittavat mieluummin nykyaan unohtaa ja sivuuttaa koko asian.