Lentomatka Dangiin oli jännittävä. Kotimaan terminaali kathmandun lentokentällä oli suuren varaston oloinen tila ja turvatarkastukset kirjaimellisesti nimelliset. Metallinpaljastimet olivat, mutta ei niissä tainnut olla virta päällä, enkä ole varma, toimiko läpivalaisulaitekaan. Kone oli pienin (ja vanhin), missä olen ikinä ollut. Sinne mahtui noin 20-30 ihmistä. Lentäminen on paikallisille kallista, ja samassa koneessa kanssamme olikin ilmeisesti Nepalin ex-pääministeri. Alussa jännitti, miltä lento mahtaisi tuntua, mutta ihmeen vakaasti se liihotti. Maisemat oli huikeita, lumisia vuorenhuippuja pilviharson yllä. Matalampia vihertäviä kukkuloita ja välissä laaksoja, joita halkoivat kellertävät, kuivat joen uomat. Laskeutuessamme alemmas näkyi laaksossa olevia pikku kyliä ja peltoja. Nepalgunjin lentokentällä odottelimme paikallisen yhteistyöjärjestön työntekijän matkatavaroita. Matkatavarat eivät suinkaan tulleet mitään luiskaa pitkin, vaan ne tuotiin suuressa kärryssä, minkä lentokentän työntekijä veti terminaaliin. Terminaali oli avoinainen halli-tila, jonka katonrajassa oli linnunpesä. Lentokentällä meitä oli odottamassa auto ja niin lähdimme Nepalgunjista ajamaan kohti Dangia.
Ajomatka oli myöskin hieno kokemus. Näimme isompa ja pienempiä kyliä, alavia viljelymaita taustallaan korketia kukkuloita, rehevää metsää ja kiemurtelevaa, nousevaa kukkulatietä, ihmisiä värikkäissä vaatteissaan kantamassa koreja ja säkkeijä päidensä päällä, apinoita, lehmiä ja vuohia keskellä tietä, kuivuneita joenuomia ja ihmisiä kylpemässä siinä vähässä vedessä, mitä vielä osassa uomia virtasi. Metsäreitin keskellä kuljettajamme kertoi, että läheisiset metsät ovat myös apinoiden, norsujen ja jopa tiikereiden asuinalueita. Ajomatka kesti kokonaisuudessaan reilut kolme tuntia, ja vaikka kuskimme olikin rauhallinen, välillä hirvitti vastaantulijoiden vauhti ja pieni etäisyys, erityisesti kiemuraisilla vuoristoteillä.
Dangissa lämpötilat olivat viileämmät kuin mitä olin odottanut. Olin odottanut troppista lämpöä ja kosteutta. Toki lämpöä ja aurinkoa oli päivällä niin, että hyvin tarkeni t-paidassa mutta sekä sisätiloissa että illalla/yöllä oli viileää ja kevyellä vaatetuksellani suorastaan kylmää. Villasukat eivät olleet lainkaan liikaa, lämpötila laski varmaan alle 10 asteen. Tapasimme vielä sunnuntaina projektin työntekijöitä ja kävimme lähimmässä counselling centerissä. Tämän reissun lopuksi tapahtui se kamala kameranluiskahdustilanne, josta kirjoitin jo aiemmin...
Seuraavana päivänä ohjelmaan kuului vierailu piirisairaalaan, jossa tapasimme johtavan lääkärin ja keskustelimme sekä projektin asioista että alueen mielenterveysongelmista ylipäätään. Iltapäivällä oli terveysvirastossa (health office) järjestetty tiedotustilaisuus, johon oli kutsuttu muiden paikallisten järjestötoimijoiden edustajia, paikallisia journalisteja sekä terveysalan virkamiehiä. Projektin vastaanotto vaikutti innostuneelta ja kiinnostuneelta, ja siitä oli kuulemma ollut iso juttu myös kahdessa paikallisessa sanomalehdessä. (oomme julkkiksia :)
Illaksi meille oli järjestetty jännittävää ohjelmaa. Vierailimme yhden työntekijän kotona, jonne oli kutsuttu paikallinen perinteinen parantaja, ja parantajia olikin itseasiassa paikalla kaksi. Työntekijä ja hänen miehensä esittivät olevansa sairaita. Saimme tilaisuuden myös haastatella toista parantajista. Hän kertoi alkaneensa parantajaksi ollessaan 12-vuotias. Tuolloin hän joutui ensimmäisen kerran jumalten/henkien haltuun, possessiotilaan. Hänen mukaansa parantamista ei voi opettaa tai oppia vaan viestit ja opit tulevat possession kautta. Parantaessaan hän vaipuu possessiotilaan/jonkinlaiseen transsiin, jolloin hän saa viestejä parannettavan sielusta ja tavoista, joilla hänet voitaisiin parantaa. Usein käytetään tantra mantraa ja ayurveda-lääkkeitä. Parantamista olimme seuraamassa yli 5 tuntia, ja päätimme lähteä hotellille puolen yön jälkeen kun yksi kukko oli jo uhrattu, kaikkia alkoi väsyttää ja mun yskä paheni. Sessio oli jatkunut auringonnousuun asti (eli klo 6) ja sisältänyt vielä kolmen kukon uhraamisen sekä parantajien tanssia tulisten hiilten päällä. Parantamis-sessiosta enemmän seuraavassa tekstissä.
Tiistaina aamulla heräsin yskäisenä ja nuhaisena. Onneksi edessä oli rauhallisempi päivä. Kylässä oli nimittäin lakko, mikä tarkoittaa sitä, että autot eivät saa liikennöidä ja suurin osa liikkeistä on kiinni. Lakkoa vartioivat poliittiset ryhmittymät, ja esim. autolla ajelevien rikkureiden autot saatetaan kaataa tai rikkoa lyömällä ja kiviä heittelemällä. Eniveis, tuolloin oli mukavan rauhallista kävellä ympäriinsä ja katsella ihmisiä, yleensä liikenne täällä on todella hektistä ja kaoottista. Meilläkään ei ollut tästä syystä silloin kuin yksi tapaaminen. Tapasimme paikallisen women's development officen johtajan. Kyseessä oli siis pääosin YK:n alaisten UNFPA:n ja UNICEF:n rahoituksella toimiva taho, jolla oli monenlaisia aktiviteetteja.
Koska oli uhka lakosta myös keskiviikoksi, päätimme lähteä lentokenttäkaupunkiin Nepalgunjiin jo tiistai-iltana. Ajomatka oli jännittävä. Kuskimme ajoi todella lujaa ottaen huomioon tien kunnon, vuoristotien tiukat kurvit ja vastaantulevat autot. Myös ohitukset olivat muutaman kerran varsinaisia läheltä piti -tilanteita. Pimeän koittaessa olimme ajaneet jo ainakin suurimman osan vuoristopätkästä. Mutta pelkoa aiheutti mm. se, että kuskimme ei suostunut aluksi laittamaan päälle ajovaloja, ja myöhemmin kuulimme etupenkiltä istuvalta, että kuskin pää oli välillä notkahdellut sen näköisesti, että olisi saattanut melkein nukahtaa. Onneksi me ei tiedetty tätä viimeisintä takapenkillä, ja itsekin sain hetkeksi nukahdettua tasaiseen hytkyntään ja keinutukseen. Yövyimme hylätyn ja loistonsa parikymmentä vuotta sitten nähneen oloisessa hotellissa. Lakanat olivat "vähän käytetyt", huone aika likainen ja hotelli todella tyhjän oloinen. Unta ei tullut kovinkaan ruhtinaallisesti.
Keskiviikko aamuna ennen lentoa tapasimme nopeasti teen merkeissä vielä Nepalgunjissa toimivan psykiatrin. Tämän psykiatrisen yksikön olisi tarkoitus kattaa kolmen lääkärin voimin koko länsi-Nepalin populaatio. Keskustelu oli jälleen mielenkiintoinen, ja hän suhtautui myönteisesti yhteistyöhön projektimme kanssa. Iltapäivällä saavuimme takaisin Katmanduun, kävimme lounaalla, korjautin nahka-avokkaat (niistä pohja irvisti ja kaipasi uutta liimausta, kadun varressa työskelevä mies tikkasi pohjan kiinni ja liimasi vielä noin 2,5 euron hinnalla, en tuosta heltynyt enää lähteä tinkimään) ja joimme ansaitut oluset hotellin pihalla auringossa. Illemmalla saimme suihkusta tulemaan myös lämmintä vettä, mikä oli ihanaa! Täällä on ulkona ilta-aikaan (sekä yöllä ja aikaisin aamulla) sekä lähes aina myös sisätiloissa viileä/kylmä. Yöllä lämpötila laskee eikä lämmitystä tai eristystä juurikaan ole. Kylmyyden (ja flunssan) takia olin jättänyt suosiolla kylmät suikut välistä kolmen vuorokauden ajan, joten oli ihanaa kolmen päivän jälkeen päästä pesulle!
Tapaamisiin täällä liittyy olleellisesti teen juonti. Sitä tarjoillaan jokaisessa taaamisessa ja välillä juodaan niiden välissäkin. Paikallinen tee on chai-tyylistä, eli siinä on mausteita (ainakin kanelia, välillä myös kardemummaa, inkivääriä ja sitruunaa) sekä paljon maitoa ja sokeria. Mun mielestä ihan hyvää! Erityisen maukasta se oli tiistai yönä parantamis-seremonian aikana, ehkä siihen vaikutti myös viileys. Ruoka on ollut erittäin hyvää! Nepalilainen ruoka muistuttaa intialaista, riisiä tai leipää ja kastikkeita tai erilaisa paistettuja riisejä tai nyyttejä. Kastikkeista olemme syöneet tähän mennessä linssipohjaista daalia, kasviskastikkeita sekä kotijuustoa sisältävää paneer-kastiketta (nam!). Täytyy Turussa mennä syömään keskustan nepalilaiseen ravintolaan jahka kotiudun!
