Viikko sitten oltiin katsomassa jalkapalloa. Brasilian maajoukkue pelasi Paraguaita vastaan. Tunnelma oli uskomaton. Stadioni taynna keltaista massaa. Kadet viuhtoi ja huudot raikui. Peli alkoi mahtavalla ilotuksella, ja ennen sita oli soittamassa kuuluisa paikallinen mangue beat -bandi. Ja Brasilia tietenkin voitti, 2-1.
Yhtena iltapaivana olin "pikkusiskon" kaverin kanssa keskustassa kiertelemassa. Oli hauskaa - siita huolimatta etta hanen englannin taidot oli vahan rajalliset, ja mun portugalin taidot viela vahaisemmat. Mutta selittamalla ja heiluttamalla kasia paasee yllatavan pitkalle. Tosin vahan turhautti se, etta mitaan jarkevia ajatuksia en oikein osannut pukea portugaliksi. Maisteltiin hedelmia katukojuista, ihmeteltiin joen varressa myytavia avaariokaloja (hyllyt taynnamuovipusseja jalasipurkkeja). Kierreltiin keskustaa ja kaytiin kauppahallissa. Siellakin voisi viettaa tuntikausia vaellellen, valokuvaillen ja katsellen ymparille.
Perjantaina oli taalla ystavanpaiva, ja vietettiin sita kaverien kanssa leffassa, ja juhlien myohemmin live-musiikin tahtiin. Ja aamutunneilla kotiin tulo taas rokotti seuraavan paivan voimia. Lauantaina retkeiltiin perheen kanssa Caruaru-nimiseen kaupunkiin. Siella kaytiin markkinoilla ja "savitaide-kylassa", joka kyllakin oli enemmankin forro-festivaali, jonka vieraista suurin osa oli humaltuneita keski-ikaisia. Sunnuntaina kaytiin taas vanhassa kaupungissa haistelemassa tunnelmaa, ja katselemassa vanhoja taloja.
Tanaan olin lisaksi taas Olindassa retkeilemassa. Lahdin sairaalalta bussilla, ja hyvin paasin perille ilman eksymisia. Vandrailin ympariinsa, otin kuvia ja kavin ostamassa ihania koruja sootilta tadilta. Tati teki itse helmia, rannekoruja, korviksia, jne. luonnonmateriaaleista: puusta, siemenista, simpukoista, etc. Jutustelin tadin kanssa (jee, portugaliksi!!) ja han teki mulle viela spesiaalikorvikset kauniista kumipuun siemenista. Rannekoru ja 2 korvikset 3,5 eurolla (olisi olleet viela halvemmat mutta ajattelin kannattaa tadin osaamista ja kasityotaitoa). Onnistuin tanaan juttelemaan myos kahdelle taksikuskille portugaliksi. Nama pienet onnistumiset saa mut aina hyvin iloiseksi :)
Sairaalassa vaihdoin talla viikolla osastoa. Siirryin infektiotautien teholle. Ja yhtena iltapaivana olin taas seuraamassa paivystysta/vastaanottoja. Kuppaa ja hivia. Tehollakin lahes kaikki potilaat ovat hiv+. (sen vuoksi en paase valitettavasti harjoittelemaan valtimoverinaytteen ottamista...)
Ja kavin paivystyksessa potilaita odotellessa mielenkiintoisen keskustelun yhden opettavan infektiolaakarin kanssa terveysjarjestelmista, laakkeista, ja siita miten Brasilia on valtavan vastakohtainen maa. Kuulemma terveys ja terveyspalvelutkin on hyvin paljon jakautuneet. Ne, joilla on varaa kayvat vakuutuksen turvin yksityisessa sairaalassa. Mutta ne, joilla ei ole, tulevat julkiseen sairaalaan. Siella hoitomahdollisuudet ovat kuulemma yleensa rajalliset. Laakkeita ei aina ole saatavilla, ja laakarit kayvat itse ostamassa osaston potilaille laakkeita apteekista. Tutkimus- ja leikkausmahdollisuudetkin ovat rajalliset. Mutta henkilokunta on hyvin ammattitaitoista ja motivoitunutta. Suurin osa laakareista tekee kuulemma 60 -70 tuntisia viikkoja. Toinen jannittava asia, mihin satuin kiinnittamaan huomiota, etta nailla osastoilla melkein kaikki potilaat on miehia (95 %). Laakarit spekuloivat etta voisi liittya siihen, etta infektiotaudit liittyvat usein tiettyihin ammatteihin, joissa on enemman miehia. Oli myos mielenkiintoista kuulla paikallisen suusta kommentti "jos taalla sattuu syntymaan koyhaan ymparistoon, on mahdollisuudet usein pienet".
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti