Päiväntasaajan tunnelmia Tansaniasta

Tansaniassa! Ihanaa olla taas pitkästä aikaa Afrikassa, tuntea tropiikin tuoksut, kostea lämpö ja oranssin ja punaisen sävyjen kautta nopeasti laskeutuva pehmeä pimeys, tuhannet tähdet taivaalla ja sammakoiden kurnutus. Hymyileviä ihmisiä omissa puuhissaan, matkalla jonnekin tai vain istuskelemassa, juttelemassa ja nauramassa. Täällä ei ikinä ole niin kiire, ettei ehtisi ohikulkijoiden kanssa vaihtaa nopeasti kuulumisia.  "Jambo!" "Mambo?" "Poa, habari?" "Nsuri sana!" tai vastaavasti viimeiseen voi vastata myös "Salama."

Saavuin tänne kaverini kanssa yli viikko sitten. Matka alkoi varhain sunnuntai aamuna. Lensimme Amsterdamiin, jossa vietimme aurinkoisen päivän puistossa istuskellen. Illalla lentomatka jatkui Nairobiin, Keniaan, josta pääsimme maanantai aamuna lentämään Dar es Salamiin. Vastassa kentällä oli jo niin tutuksi tullut sinnikäs taksikuskien joukko, josta ehkä epätoivoisin suostui tinkaamaamme hintaan viemään meidät satamaan, sillä määränpäänämme oli Sansibarin saari. Satamassa saimme häsellyksen jälkeen lauttaliput ostettua. Lautta oli pieni, katamaraanin oloinen alus, joka oli kyllä vähän lastu lainehilla ja merenkäynti jkv kovaa. Ilma oli kuitenkin hyvä ja aurinko paistoi niin että rasvaamaton nenäni paloi punoittavaksi.

Sansibar on Tansanian kanssa ilmeisesti 60-luvulla liittynyt vielä jonkin verran omaa hallintoaan omaava alue. Siellä noin 90 % väestöstä on muslimeja, mikä näkyikin selvästi sillä parhaillaan on ramadan eli pyhä paastokuukausi, jonka aikana syödään vasta kun aurinko on laskenut. Paastosta voi toki pitäytyä esim. terveydellisin perustein. Nyt siis päiväsaikaan pääkaupungissa Stone townissa eivät ravintolat olleet lainkaan auki, ja kun ephuomiossa söimme kassava-lastuja kadulla kulkiessamme, saimme pahoja katseita. Ramadan piti ottaa huomioon myös pukeutumisessa; yli polven ulottuvia hameita ja olkapäät peittäviä paitoja.

Heti Sansibarille päästyämme, päädyimme ottamaasn suosiolla taksin, jolla köröttelimme läpi saaren, sen pohjoiskärkeen Kendwa-nimiseen kylään, josta kaverini oli jo meille varannnut majoituksen. Kendwan kylä oli pieni kalastajakylä, jossa ihmiset viettivät yksinkertaista elämää. Ranta oli kuitenkin turistialuetta. Hostelli, jossa asuimme oli aika viihtyisä, meillä oli bungalowi ja rantaan matkaa pari sataa metriä. Meri turkoosia ja hiekka pehmeää. Iltaisin syötiin välillä kylän puolella, välillä hostellilla ja otettiin muutamat drinkit baarissa. Kanssamatkustajissa oli muutama mukava ja mielenkiintoinen tyyppi, mutta myös teini-jenkki ja -brittituristeja, jotka olivat tulleet Afrikkaan pääasiassa vain rannalle. Tästä kuplasta piti välillä päästä poistumaan, joten käytiin ajoittain kyllä kävelemässä. Paikallisen tyypin kanssa kävellessä selvisi, että kylällä on myös koulu ja sairaala, joten käytiin niitä katsomassa.

Sairaala oli italialaisen yrityksen yhteisövastuu-henkisesti rahoittama synnytysyksikkö. Se oli suhteellisen uusi ja siisti, mutta tavallaan malliesimerkki huonosti suunnitellusta kehitysyhteyistyöhankkeesta. Mukana ei ilmeisesti ollut suunnitteluvaiheessa yhtään lääkäriä tai kätilöä, joten terveydenhuoltoon liittyvät ongelmat on ratkaistu sitä mukaa kun niitä tuli esiin. Lisäksi paikallinen yhteysö ei ollut mukana hankkeen tteuttamisessa, ja sen vuoksi paikalliset naiset eivät vielä ole oikein hakeutuneet synnyttämään sinne. Siellä oli myös keskosten hoitoon oma kaappi, joka ei ollut ollut kertaakaan käytössä ensinnäköön siksi, ettei siellä ole lääketieteellisiä valmiuksia hoitaa ennenaikaisia synnytyksiä. Ja toiseksi siksi, että koordinaattorin mukaan äidit haluavat lähteä vauvansa kanssa heti kun synnytys on hoidettu. Muutaman ongelman mainitakseni.

Kertaalleen otettiin myös paikallinen dalla-dalla kimppakyyti läheiseen Nugwi-nimiseen kylään, jossa päädyttiin ottamaan hennatatuointeja :) Vielä ennen kurssin alkua vietettiin pari päivää Stone townissa kierrellen. Se oli hieno paikka, vanhoja rakennuksia ja kapeita kujia. Illalla markkinat, joista ruuaksi mm. tuoretta kalaa ja lihaa. Käytiin myös paikallisessa kauppahallissa, jossa katosta koukuista roikkui kokonaisia vuohia, jotka oli nyljetty, mutta hännäntupsut vielä tallella. Ja vastapäätä pöydällä niiden päät.

Nyt ollaan siis Dar es Salaamissa, ja kurssi on alkanut. Nimeä on ihmetelty ja naureskeltu, samoin kuin meidän hennattuja käsiä ja jalkoja. Ruoka on ollut mielettömän maukasta. Dar vaikuttaa varsin kehittyneeltä esim. Accraan verrattuna, ja tänne on päässyt jo ihan kotiutumaan. Kurssipoppoossa on muutamia tosi kivoja tyyppejä, muutamia aika erikoisia ja kaikkiin paikallisiin en ole vielä ehtinytkään tutustua. Akateeminen laatu on vähän odotuksiani heikompi, mutta ainakin luennoilla voi lusekella kurssikirjaa ja suunnitella millaisia vaatteita teettäisi tai millaiset pikkuletit ottaisi.

Kokouksia ja viikonlopun vapaita!

Kathmandussa ollaan nyt oltu siis kuusi päivää. Ne ovat sisältäneet palavereja yhteistyöjärjestön toimistolla, terveysministeriössä ja psykiatrisessa sairaalassa. On ollut mielenkiintoista ja ajatuksia herättävää.

Esimerkiksi kaikilla osapuolilla tuntuu olevan erilainen kuva siitä millainen hoitovastuu eri tahoilla on potilaista; milloin pitäisi hoitaa perusterveydenhuollossa ja milloin lähettää eteenpäin ja jos lähetetään eteenpäin niin minne.

Resurssit ovat tosiaan heikot: psykiatreja ei ole tarpeeksi, ja toisaalta perusterveydenhuollon toimipisteitä hoitavat 9-18 kk koulutuksen käyneet ihmiset (diagnostiikka, lääkkeiden määräys, eteenpäin lähettäminen). Samalla etenkin psyykelääkkeistä on saatavilla vain länsimaissa hyvin vanhanaikaisina pidettyjä lääkkeitä, joilla on myös paljon haittavaikutuksia. Hoidot maksavat ja sen lisäksi pitää kustantaa kuljetukset hoitopaikkoihin. Myös akuutin hoidon tarpeessa olevat potilaat kulkeutuvat jatkohoitoon sairaalaan omillaan. Psykoottisetkin potilaat perheenjäsenen saattamana julkisilla kulkuneuvoilla tuntien matkan päähän.

Lääkkeiden lisäksi muukin psykiatrinen hoito on meidän standardeilla vanhanaikaista. Sähköhoitoa tehdään ilman nukutusta ja lihasrelaksantteja (mikä voidaan luokitella melkein kidutukseksi). Pakkohoitoa tehdään ilman mitään juridisia kiemuroita ja varmistusta, ja samalla ainakin yhdessä sairaalassa psykiatriset potilaat hoidetaan sisätautiosastolla. Eristys tapahtuu usein köyttämällä potilaan omaan sänkyyn. Mitään taloudellista tukea ei juurikaan ole saatavilla, vaikka psykiatrinen potilas voi olla niinkin vahvan stigman alainen, ettei voi omassa yhteisössään saada työtä, puolisoa, tms.

Tämän lisäksi ajatuksia on herättänyt jälleen yleinen tilanne täällä. Olemme kuulleet kommentteja hallituksen korruptoituneisuudesta; miten veroja maksetaan mutta mitään muuta ei tapahdu kuin hallitsijat rikastuvat. Toisaalta kastimerkkejä näkyy ihmisten otsilla, ja köyhiä kerjäämässä lapsineen näkyy kaduilla valtavia määriä. Erityisesti tämä pisti silmään viikonloppuna kun oltiin katsomassa "apinatemppeliä". Paikallisia ja ulkomaalaisia turisteja valtavasti. Pompöösit temppelirakennelmat ja kullanvärisinä hohkaavat isot Buddhan patsaat. Erityisesti ulkomaalaisille sisäänpääsymaksu ja sisällä valtava määrä krääsän myyjiä. Kuitenkin jo portailla matkalla temppelille naisia pienine lapsineen sekä rampoja kerjäämässä... Ja temppelin reunustalla selvästi vessana käytetty alue. Joen varret täynnä jätteitä ja niitä penkovat ihmiset ja niiden keskellä vaeltavat lehmät. On aikamoinen onnenkantamoinen ollut syntyä omaan perheeseen...

Ehkä näidenkin ajatusten inspiroimana vietettiin su alkuilta shoppaillen paikallisissa reilun kaupan myymälöissä. Ei paljon mitään tullut ostettua, mutta ainakin se tukee paikallista reilua tuotantoa eikä ole lasten hikipajoissa kutomia pashmina-huiveja. Tämä Thamelin alue, jossa hotellimme on, on Kathmandun turismi-keskus. Lukuisia kojuja huiveineen ja pussihousuineen. Ei kyllä ole tosiaan niistä tehnyt mieli ostaa kun on vähän tätä paikallista menoa seurannut... Mutta mikäli huomenna on vielä rupioita jäljellä niin ehkä ne on pakko kuitenkin johonkin kuluttaa.

Thamel on kaupungin vanhaa osaa. Kadun on todella kapeita ja niillä liikennöi autoja, riksoja, pyöriä, mopoja, jalankulkijoita sikin sokin. Ja liikkeellä olevien ihmisten lisäksi seisoskelevia kauppiaita, odottajia ja muita jotka vaan hengaavat. Aika hektistä ja jatkuvaa tööttäilyä. Toisaalta varmaan Suomessa tulee taas ikävä katujen elämää.

Lauantaina siis vierailtiin "apinatemppelissä" nimeltään Swayambhunath, joka on buddhalainen iso temppelialue Kathamandun reunustalla. Temppelialueelle päästäksemme kiipesimme 365 askelmaa, ja ylhäältä olikin mukavat näkymät ympäriinsä. Patsaita. Pyöriviä juttuja. Hienoja, yksityiskohtaisia rakennuksia. Erityisesti puhutteli värikkäät liput/viirit, joita oli viritelty ilmaan pitkillä langoilla ympäriinsä. Ne oli todella kauniin näköisiä. Koitin kertakäyttökameralla ikuistaa, mutta Suomessa sitten nähdään onko niistä kuvista tullut ylipäätäänkään yhtään mitään.

Apinatemppelin retken jälkeen vierailtiin Bhaktapur nimisessä kaupungissa Kathmandun ulkopuolella. Se on vanhaa asuinaluetta eli vanhoja kauniita taloja, joissa on upeita puisia yksityiskohtia ikkunanpielissä ja ovissa. Temppeleitä. Naisia punomassa lankaa. Vanhoja miehiä istuskelemassa varjoissa jutustelemassa porukalla. Ihmisiä istumassa katukivetyksellä pelaamassa jotain tikunheittopeliä. Lapsia juoksentelemassa aukiolla ja pelaamassa sulkapalloa. Maolaisen puolueen kokous yhdellä aukiolla. Seuraavalla aukiolla rumpupataljoona harjoittelemassa asuineen ja koreografioineen. Puluparvi, jonka joukossa yksi ehkä itseään puluna pitävä vuohi. Kukkoja talojen ikkunoilla. Varjoisia kujia, joiden varsilla naisia nyrkkipyykillä ämpäreiden kanssa ja kantamassa vettä kaivosta. Kauniita iltapäivähetkiä.

Nyt nukkumaan. Vielä olisi voinut tunnelmia kirjoitella mutta väsyttää ja huomenna taas heräillään viimeisiin palavereihin. Sitten pitkälle paluumatkalle.

Dang dang

Sunnuntai aamuna suuntasimme siis Dang-nimiseen osavaltioon. Se on Katmandusta länteen päin ja lähellä Intian rajaa. Nepalin sisällissodan aikana tämä osavaltio oli ilmeisesti erityisen repaleisesti jakautunut kansallisiin ja maoisti-joukkoihin, ja nämä erot edelleen jonkin verran vaikuttavat yhteisöjen toimintaan. Lisäksi sodan runtelemalla alueella on paljon kidutettuja ja traumatisoituneita henkilöitä. Monista perheistä on joku perheenjäsen vain "kadonnut" ja muita kuollut. Tämä kaikki yhdessä köyhyyden kanssa altistaa myös muille mielenterveyshäiriöille. Hankkeen tavoitteena on siis lisätä mielenterveyspalveluiden saatavuutta mm. kouluttamalla ja palkkaamalla neljän alueen terveysaseman yhteyteen mielenterveystyöntekijän. Näiden tehtäviin kuuluu myös järjestää interaktiivisia yhteisötapaamisia mielenterveysasioihin liittyen. Lisäksi järjestetään aiheeseen liittyvää koulutusta terveysasemien työtekijöille ja Dangin piirisairaalan lääkäreille. Hanke toteutetaan yhdessä paikallisen (varin tunnetun) kidutettujen kuntoutuksen parissa työskentelevän järjestön kanssa.

Lentomatka Dangiin oli jännittävä. Kotimaan terminaali kathmandun lentokentällä oli suuren varaston oloinen tila ja turvatarkastukset kirjaimellisesti nimelliset. Metallinpaljastimet olivat, mutta ei niissä tainnut olla virta päällä, enkä ole varma, toimiko läpivalaisulaitekaan. Kone oli pienin (ja vanhin), missä olen ikinä ollut. Sinne mahtui noin 20-30 ihmistä. Lentäminen on paikallisille kallista, ja samassa koneessa kanssamme olikin ilmeisesti Nepalin ex-pääministeri. Alussa jännitti, miltä lento mahtaisi tuntua, mutta ihmeen vakaasti se liihotti. Maisemat oli huikeita, lumisia vuorenhuippuja pilviharson yllä. Matalampia vihertäviä kukkuloita ja välissä laaksoja, joita halkoivat kellertävät, kuivat joen uomat. Laskeutuessamme alemmas näkyi laaksossa olevia pikku kyliä ja peltoja. Nepalgunjin lentokentällä odottelimme paikallisen yhteistyöjärjestön työntekijän matkatavaroita. Matkatavarat eivät suinkaan tulleet mitään luiskaa pitkin, vaan ne tuotiin suuressa kärryssä, minkä lentokentän työntekijä veti terminaaliin. Terminaali oli avoinainen halli-tila, jonka katonrajassa oli linnunpesä. Lentokentällä meitä oli odottamassa auto ja niin lähdimme Nepalgunjista ajamaan kohti Dangia.

Ajomatka oli myöskin hieno kokemus. Näimme isompa ja pienempiä kyliä, alavia viljelymaita taustallaan korketia kukkuloita, rehevää metsää ja kiemurtelevaa, nousevaa kukkulatietä, ihmisiä värikkäissä vaatteissaan kantamassa koreja ja säkkeijä päidensä päällä, apinoita, lehmiä ja vuohia keskellä tietä, kuivuneita joenuomia ja ihmisiä kylpemässä siinä vähässä vedessä, mitä vielä osassa uomia virtasi. Metsäreitin keskellä kuljettajamme kertoi, että läheisiset metsät ovat myös apinoiden, norsujen ja jopa tiikereiden asuinalueita. Ajomatka kesti kokonaisuudessaan reilut kolme tuntia, ja vaikka kuskimme olikin rauhallinen, välillä hirvitti vastaantulijoiden vauhti ja pieni etäisyys, erityisesti kiemuraisilla vuoristoteillä.

Dangissa lämpötilat olivat viileämmät kuin mitä olin odottanut. Olin odottanut troppista lämpöä ja kosteutta. Toki lämpöä ja aurinkoa oli päivällä niin, että hyvin tarkeni t-paidassa mutta sekä sisätiloissa että illalla/yöllä oli viileää ja kevyellä vaatetuksellani suorastaan kylmää. Villasukat eivät olleet lainkaan liikaa, lämpötila laski varmaan alle 10 asteen. Tapasimme vielä sunnuntaina projektin työntekijöitä ja kävimme lähimmässä counselling centerissä. Tämän reissun lopuksi tapahtui se kamala kameranluiskahdustilanne, josta kirjoitin jo aiemmin...

Seuraavana päivänä ohjelmaan kuului vierailu piirisairaalaan, jossa tapasimme johtavan lääkärin ja keskustelimme sekä projektin asioista että alueen mielenterveysongelmista ylipäätään. Iltapäivällä oli terveysvirastossa (health office) järjestetty tiedotustilaisuus, johon oli kutsuttu muiden paikallisten järjestötoimijoiden edustajia, paikallisia journalisteja sekä terveysalan virkamiehiä. Projektin vastaanotto vaikutti innostuneelta ja kiinnostuneelta, ja siitä oli kuulemma ollut iso juttu myös kahdessa paikallisessa sanomalehdessä. (oomme julkkiksia :)

Illaksi meille oli järjestetty jännittävää ohjelmaa. Vierailimme yhden työntekijän kotona, jonne oli kutsuttu paikallinen perinteinen parantaja, ja parantajia olikin itseasiassa paikalla kaksi. Työntekijä ja hänen miehensä esittivät olevansa sairaita. Saimme tilaisuuden myös haastatella toista parantajista. Hän kertoi alkaneensa parantajaksi ollessaan 12-vuotias. Tuolloin hän joutui ensimmäisen kerran jumalten/henkien haltuun, possessiotilaan. Hänen mukaansa parantamista ei voi opettaa tai oppia vaan viestit ja opit tulevat possession kautta. Parantaessaan hän vaipuu possessiotilaan/jonkinlaiseen transsiin, jolloin hän saa viestejä parannettavan sielusta ja tavoista, joilla hänet voitaisiin parantaa. Usein käytetään tantra mantraa ja ayurveda-lääkkeitä. Parantamista olimme seuraamassa yli 5 tuntia, ja päätimme lähteä hotellille puolen yön jälkeen kun yksi kukko oli jo uhrattu, kaikkia alkoi väsyttää ja mun yskä paheni. Sessio oli jatkunut auringonnousuun asti (eli klo 6) ja sisältänyt vielä kolmen kukon uhraamisen sekä parantajien tanssia tulisten hiilten päällä. Parantamis-sessiosta enemmän seuraavassa tekstissä.

Tiistaina aamulla heräsin yskäisenä ja nuhaisena. Onneksi edessä oli rauhallisempi päivä. Kylässä oli nimittäin lakko, mikä tarkoittaa sitä, että autot eivät saa liikennöidä ja suurin osa liikkeistä on kiinni. Lakkoa vartioivat poliittiset ryhmittymät, ja esim. autolla ajelevien rikkureiden autot saatetaan kaataa tai rikkoa lyömällä ja kiviä heittelemällä. Eniveis, tuolloin oli mukavan rauhallista kävellä ympäriinsä ja katsella ihmisiä, yleensä liikenne täällä on todella hektistä ja kaoottista. Meilläkään ei ollut tästä syystä silloin kuin yksi tapaaminen. Tapasimme paikallisen women's development officen johtajan. Kyseessä oli siis pääosin YK:n alaisten UNFPA:n ja UNICEF:n rahoituksella toimiva taho, jolla oli monenlaisia aktiviteetteja.

Koska oli uhka lakosta myös keskiviikoksi, päätimme lähteä lentokenttäkaupunkiin Nepalgunjiin jo tiistai-iltana. Ajomatka oli jännittävä. Kuskimme ajoi todella lujaa ottaen huomioon tien kunnon, vuoristotien tiukat kurvit ja vastaantulevat autot. Myös ohitukset olivat muutaman kerran varsinaisia läheltä piti -tilanteita. Pimeän koittaessa olimme ajaneet jo ainakin suurimman osan vuoristopätkästä. Mutta pelkoa aiheutti mm. se, että kuskimme ei suostunut aluksi laittamaan päälle ajovaloja, ja myöhemmin kuulimme etupenkiltä istuvalta, että kuskin pää oli välillä notkahdellut sen näköisesti, että olisi saattanut melkein nukahtaa. Onneksi me ei tiedetty tätä viimeisintä takapenkillä, ja itsekin sain hetkeksi nukahdettua tasaiseen hytkyntään ja keinutukseen. Yövyimme hylätyn ja loistonsa parikymmentä vuotta sitten nähneen oloisessa hotellissa. Lakanat olivat "vähän käytetyt", huone aika likainen ja hotelli todella tyhjän oloinen. Unta ei tullut kovinkaan ruhtinaallisesti.

Keskiviikko aamuna ennen lentoa tapasimme nopeasti teen merkeissä vielä Nepalgunjissa toimivan psykiatrin. Tämän psykiatrisen yksikön olisi tarkoitus kattaa kolmen lääkärin voimin koko länsi-Nepalin populaatio. Keskustelu oli jälleen mielenkiintoinen, ja hän suhtautui myönteisesti yhteistyöhön projektimme kanssa. Iltapäivällä saavuimme takaisin Katmanduun, kävimme lounaalla, korjautin nahka-avokkaat (niistä pohja irvisti ja kaipasi uutta liimausta, kadun varressa työskelevä mies tikkasi pohjan kiinni ja liimasi vielä noin 2,5 euron hinnalla, en tuosta heltynyt enää lähteä tinkimään) ja joimme ansaitut oluset hotellin pihalla auringossa. Illemmalla saimme suihkusta tulemaan myös lämmintä vettä, mikä oli ihanaa! Täällä on ulkona ilta-aikaan (sekä yöllä ja aikaisin aamulla) sekä lähes aina myös sisätiloissa viileä/kylmä. Yöllä lämpötila laskee eikä lämmitystä tai eristystä juurikaan ole. Kylmyyden (ja flunssan) takia olin jättänyt suosiolla kylmät suikut välistä kolmen vuorokauden ajan, joten oli ihanaa kolmen päivän jälkeen päästä pesulle!

Tapaamisiin täällä liittyy olleellisesti teen juonti. Sitä tarjoillaan jokaisessa taaamisessa ja välillä juodaan niiden välissäkin. Paikallinen tee on chai-tyylistä, eli siinä on mausteita (ainakin kanelia, välillä myös kardemummaa, inkivääriä ja sitruunaa) sekä paljon maitoa ja sokeria. Mun mielestä ihan hyvää! Erityisen maukasta se oli tiistai yönä parantamis-seremonian aikana, ehkä siihen vaikutti myös viileys. Ruoka on ollut erittäin hyvää! Nepalilainen ruoka muistuttaa intialaista, riisiä tai leipää ja kastikkeita tai erilaisa paistettuja riisejä tai nyyttejä. Kastikkeista olemme syöneet tähän mennessä linssipohjaista daalia, kasviskastikkeita sekä kotijuustoa sisältävää paneer-kastiketta (nam!). Täytyy Turussa mennä syömään keskustan nepalilaiseen ravintolaan jahka kotiudun!

Uutisia Nepalista

Tarkoitus ei ole pelästyttää, ainoastaan ihmetellä uutiskynnystä. Tässä siis mitä lähipäivinä Suomessa on uutisoitu täältä Nepalista:

http://www.hs.fi/ulkomaat/Nepalilaismies+julistettiin+maailman+lyhimm%C3%A4ksi/a1305556496600

Ja tässä, mitä täällä on tapahtunut:

http://www.bbc.co.uk/news/world-17175664

Ei siis kuitenkaan ole mitään syytä huoleen, sillä tätä ei ole uutisoitu edes Nepalin suurlähetystön sivulla saati merkattu Ulkoministeriön matkustustiedotteisiin! Me oltiin tuolloin turvallisesti Dangin maaseudulla, jossa tosin lakkoiltiin ahkerasti esim. auton alle jääneen kukon vuoksi :) Lähinnä hämmästyttää siis median uutiskynnys.

Kathmandu calling!

Nepalissa, Kathmandussa! Matka oli pitkä, monta lento- ja odotustuntia. Lennettiin Frankfurtin ja Dohan kautta. Ja se olikin varsinainen seikkailu!

Matka alkoi vakuuttavasti sillä kun bussi pääsi livahtamaan ohi kaverini silmien. Taksin avulla bussin kyytiin pääsi Halikonkohdalta, mutta tulihan taksimatkalle hintaa. Seuraavana sählinkikommelluksena tuli vastaan se, että huomasin lentokentällä ostoksilla, etten löydä puhelintani. Soitimme siihen ja bussikuski vastasi siihen. Onneksi bussi oli tulossa vielä uudelleen kentälle, niin ehdin saada sen vielä takaisin. Turvatarkastukset täytyi siinä kohdassa käydä uudelleen läpi. Frankfurtissa meillä piti olla reilu tunti vaihtoaikaa. Kävelimme rauhassa ympäri terminaalia ja kävimme vessassa. Kun saavuimme portille, sieltä jo huudeltiin "Doha? Doha?". Olimme viimeiset matkustajat, joita koneeseen oli odoteltu... Seuraava kommellus sattui sitten täällä Kathmandussa. Olimme jo vähän kotiutuneet hotellihuoneeseen ja käyneet illallisella, kun kaverini huomasi ettei löydä luottokorttiaan. No, pienen pähkäilyn ja mutuaman tekstiviestin jälkeen hän päätyi sulkemaan kortin. Ei kulunut kuin kymmenisen minuuttia, kun kortti löytyi tavaroiden joukosta. Sitten vielä ikävästi ensimmäisenä iltana Dangissa mulle kävi onnettomuus. Olin nousemassa pois meitä kyydittäneestä maasturista, kun kassistani luiskati maahan kamera. Eikä sillä enää saanut otettua kuvia... Onneksi on nimeltä mainitsemattoman elektroniikkaliikkeen sählävakuutus, jonka pitäisi pudottamiset kattaa täysin! ... mutta ei se tietenkään voi korvata kuvaamatta jääneitä upeita maisemia ja hetkiä. Eli siis harmittaa. Mutta isän sanoin "turha surra kun maito on jo lattialla". Jos löydän, ostan kertakäyttökameran, niin saa edes jotain kuvia räpsittyä. Ja onhan kaverillanikin tietysti kamera mukana.

Katmandun kentällä meitä oli vastassa hotellilta hakija. Kyltissä luki "Acessisalama" ja sama nimi myös varausvihossa hotellilla :) Oli kaunis ilta-auringon valo vuorien yltä, mutta nyt on jo pimeää. Maisemista tuli jollain tavalla myös mieleen Ghana. Paljon ihmisiä teiden varsilla kaupustelemassa ties mitä. Roskia. Matalia taloja, enemmän tai vähemmän ränsistyneitä. Paljon mopoja. Liikenne vaikutti aika villiltä, kaistat taitaa olla täällä vähän suhteellinen käsite. Hotelli on Thamel-nimisessä kaupunginosassa, joka on ilmeisesti turistikeskus eli kauppoja, ravintoloita ja hotelleja.

Heti huomenaamulla ajoissa lähdemme Dang-nimiseen osavaltioon! Sieltä palataan keskiviikkona takaisin Kathmanduun ja ollaan täällä loppu aika.

Matkaunelmia!

Tämä vuosi tuo tullessaan myös uusia matkoja (yllätys yllätys)! Helmi-maaliskuussa ilmatie vie Nepaliin vierailemaan LSV:n (Lääkärin sosiaalinen vastuu) kehitysyhteistyöhankkeen paikallisen toimijan luona.

Ja kesätyöputken jälkeen koittaa elokuu Tansaniassa, jonne lähden Global Health -kurssille! toivottavasti pääsen lähtemään aavistuksen ennen kurssin alkua, että pääsisi taas uuteen valtamereen uimaan.

Näitä kun ajattelee, niin pakkasessa jaksaa hyvin taivaltaa :)

Uusi vuosi New Yorkissa

Nyt jalat on jo taas tukevasti koulunkäynnin arjessa. Mutta voi vähän muistella toista joululomamatkaa New Yorkiin, jossa olimme kaverini kanssa. Asuimme hänen tuttavaperheensä luona Long Islandin Port Washingtonissa. Se on elokuvien lähiökohtauksista tuttua maisemaa. Suuria taloja, joiden edessä tästilippu ja ainakin kolme autoa. Trimmattu nurmikko eikä jalkakäytäviä missään. Aamulla koulubussit vie lapsia kouluun ja iltapäivisin seisoskelee aikuisia tienristeyksissä odottamassa lapsiaan bussista. Reissun aikana vietimme muutaman päivän ihan kotosalla leikkien perheen 3- ja 5-vuotiaiden lapsien kanssa. Parina päivänä perheen isä vei meidän ajelulle Manhattanille ja muuten mentiin sinne kaupungin sykkeeseen sitten itseksemme näppärästi lähijunalla. Meille oli uskomattoman avoin ja vieraanvarainen vastaanotto: puhelimet, tietokone, oma huone järjestettynä, ruokaa emme saaneet ikinä itse ostaa jääkaappiin ja luxus-BMV oli kaverini ajeltavissa koko ajan. Mutta ehkä kaikkea tuota konkreettista tärkeämpää oli se, miten avoimesti he tosiaan ottivat minutkin vastaan. Reissun aikana jo tuli sellainen olo, että olisi asunut New Yorkissa jo pari kuukautta, jotenkin tuli siis todella kotoisa olo, mikä on aina ihanaa!

Manhattanilla kävelleltiin ja kierreltiin take away kahvit kädessä. Shoppailtiin ja pysähdyttiin säännöllisille kahvilastopeille. Yksi päivä pyhitettiin täysin shoppailulle kun mentiin kauas New Jerseyn puolelle Woodbury outlettiin. Museoissa ei liiemmin käyty; ne olisivatkin varmana olleet näin turistisesonkina aikan täynnä. Yhtenä iltana käytiin katsomassa Broadwaylla Stomp-musikaali, mikä oli aivan kertakaikkisen upea! Ja muutaman kerran kävin meidän capoeira mestren koululla treenaamassa.

Uuden vuoden aatto oltiin alunperin ajateltu viettää legendaarisella Times Squarella. Mutta kun kuulimme, miten oikeasti pitäisi toimia, jotta sieltä saisi paikan, vaihdoimme äkkiä suunnitelmaa. Nimittäin koko Times square suljetaan jo noin 13-14, eli sitä ennen pitää mennä väentungokseen paikalle. Mitään vessoja siellä ei ole, eli tuskalliset 12 tuntia olisi ollut edessä. Viimeinen tikki oli, kun kuultiin, että esiintyjinä oli mm. Justin Bieber ja Lay Gaga. No thanks. Mutta keksittiin omannäköisemme suunnitelma, ja uudenvuoden aatto oli ikimuistoinen. Silloin oli tosi lämmin päivä, noin 15 astetta, joten kuljettiin ilman takkeja ulkona auringonpaisteessa. Sitten käytiin katsomassa New Year's Eve -elokuva, jonka tapahtumapaikkana on siis Manhattan. Kun tultiin ulos elokuvista, tuntui kuin olisimme itse osa elokuvaa. Joten ostimme pussin popcornia ja kuljimme katuja popparia maiskutellen. Illemmalla menimme syömään pieneen italialaiseen ravintolaan East Villagessa lähellä Washington squarea. Käveltelimme Sohossa ja kävimme kahvilla Little Italyssa. Vuoden vaihdetta varten suuntasimme Brooklyn Bridgelle, sillä olimme lukeneet, että sinne pitäisi näkyä useat eri ilotulitukset. Silta täyttyikin muista juhlijoista, ja vuoden vaihtuessa nähtiin Staten Islandin raketit ja Central Parkin ilotulitukset Manhattanin silhuetin takana. Upeinta taisi kuitenkin olla nähdä öisen Manhattanin valot.

Juuri ennen kotiin lähtöä kompuroin talon edessä ja väänsin nilkkani, joten paluumatkastakin tuli ikimuistoinen. Kuljimme Heathrow'lla auton ja pyörätuolin kyydissä ja ohittelimme kaikki turvatarkastusjonossa, hehee :) Jalka on nyt jo melkein normaalin tuntuinen, kiitos kaverini tehokkaan ensihoidon ja British Airwaysin vaihtuvien jääpussien.

Kokonaisuudessaan upea reissu! Paljon jäi vielä New Yorkista näkemättä. Mutta sinne on ehdottomasti päästävä uudestaan. Se vaikutti sellaiselta paikalta, jossa voi käydä aivan rajattomasti ja aina löytyy jotain uutta nähtävää ja tehtävää.